Miten ne tekevät sen Ruotsissa?

14.02.2017, 09:32

Ratkottaessa vaikeaa yhteiskunnallista ongelmaa, lähes jokaisessa keskustelussa joku keksii kysyä: “Kuinka tämä on ratkaistu Ruotsissa?”.

Jos tarkastellaan työmarkkinoiden toimintaa, tuo kysymys on vielä aiheellisempi kuin monilla muilla politiikkasektoreilla.

Ruotsalainen SNS-ajatuspaja julkaisi viime viikolla raportin ruotsalaisista työmarkkinoista otsikolla “Åtgärder för en inkluderande arbetsmarknad“ (pdf). Raportin esitteli Ruotsin Suomen suurlähetystössä Uppsalan yliopiston kansantaloustieteen professori Oskar Nordström Skans tuvan täydelle kiinnostunutta seminaarikansaa.

Raportissa kerrotaan kuinka Ruotsin työmarkkinat ovat maalle jatkuvaa vaurautta ja mannaa takova “Sampo”. Kannustinloukkuongelmat on poistettu, tuloverotusta kevennetty, eikä tulonsiirtojen reaalitaso ole seurannut palkkakehitystä. Tuloerot ovat siis kasvaneet.

Palkkaerot ovat kuitenkin eurooppalaisittain ennätyspienet (paikallisesta sopimuskulttuurista huolimatta) ja vähimmäispalkat korkeita. Kun työmarkkinoille pääsee, palkalla tulee toimeen.

Koulutus investointina ja inhimilliseen pääomaan panostaminen on raportin kärkiteema. Erityisesti toisen asteen läpivirtauksessa on Ruotsissakin suuria ongelmia.

Raportti kuitenkin toteaa, että sen paremmin talouden ja työmarkkinoiden hyvä veto kuin paraskaan koulutuspolitiikka eivät yksinään riitä auttamaan vaikeimmin työllistyviä ihmisryhmiä kuten oppimisvaikeuksista kärsiviä opiskelijoita, ikääntyneitä tai maahanmuuttajia. Työmarkkinat eriytyvät myös länsinaapurissamme.

Professorit ehdottavatkin “erityisten työmarkkinoiden” luomista Ruotsiin – toisin sanoen tukityöpaikkojen rahoittamista julkisen sektorin toimin, tähtäimessä vaikeimmin työllistyvien työpaikat ja tulevaisuus. Tätä ehdotusta meidän kannattaisi käydä läpi Suomessakin.

Lähtökohtana on yleisesti pidettävä periaatetta, että on tuettava työtä jolle on markkinoilla kysyntää. Mutta entä jos tämä periaate ei tuota täystyöllisyyttä? Jos ihmiset eivät saa työnsyrjästä kiinni, ensimmäinen työpaikka karttaa yhä uudemman kerran, jos kykyjään ei pääse näyttämään tai kasvattamaan työmarkkinoilla? Ongelma vaikuttaa Suomessa esim. palkkatuen osalta olevan, että yritykset eivät tarvitse niinkään rahallista tukea, kuin osaavaa työvoimaa. Ja ne eivät mielellään “testaa” työvoiman osaavuutta, vaikka tähän tukea saisikin. Siksi tämä testi- ja referenssirooli on osoitettava muillekin osapuolille.

Tutkijat kirjoittavat: “Så länge åtgärden verkligen riktas mot personer som skulle ha mycket små chanser att nå ett arbete på den reguljära arbetsmarknaden även med de subventioner som finns, bör det vara önskvärt att använda deltagarnas arbetsförmåga på ett så produktivt sätt som möjligt, även om det innebär viss undanträngning av reguljära arbeten.

Tuloerojen pienentämistavoite tulisi nähdä meillä Suomessakin osana laajempaa, työllisyysasteen kasvattamiseen ja työttömyyden nujertamiseen tähtäävää politiikkaa. Ja toisinpäin – vain tulonsiirtoja lisäämällä ei todennäköisesti saada ihmisiä töihin, pikemminkin päinvastoin kannustinloukkuongelmien lisääntyessä.

Meidän tulisi Suomessakin valita rohkeasti työlinja, ja järjestää jonkinlaisen “työllisyystakuun” kautta järkevää tekemistä kaikille niille 120 000 pitkäaikaistyöttömälle, joiden elämisen edellytyksille elpyväkään talous ei välttämättä tarjota tulevaisuuden näkymää. Järjestöt ja kolmas sektori ovat tässäkin mielessä tärkeitä roolipelaajia työmarkkinoilla. Niillä on tuntuma suomalaisten arkeen ja kyky aktivoida ihmisiä laajalti eri puolilla maata, kunhan tähän kyetään järjestämään systemaattiset resurssit.

Pitkällä aikavälillä pohjoismainen hyvinvointivaltio huolehtii jokaisesta joka tapauksessa – olisi viisasta toteuttaa se työpaikkojen kautta. Tukityöpaikkakin antaa merkinnän ansioluetteloon ja voi johtaa seuraavassa vaiheessa askeleeseen avoimille työmarkkinoille.

Ville Kopra
Johtava asiantuntija
Miltton