fi | sv | eng

Kokemuksia Berliinistä: vastakkainasetteluja ja elastista eheyttä

24.08.2018, 13:30

Kirjoittaja 1980-luvun lopussa Saksassa.


”Mitä tänään koulussa opit poika pellavapäinen, mitä tänään maailmasta koit tytär silkkihapsinen? Että on paljon enemmän ihmisiä kuin veli sisko äiti ja isä, ihmisiä kuten minä ja sinä, toiset nälkäisiä ja toiset kylläisiä.” Näin lauloi 1980-luvulla Pelle Miljoona.

Kesän 1989 mittasin 30 sentin puumitalla koristenauhoja Baijerissa. Näyteikkunan hyllyt tursusivat nauharullia, kaiken levyisiä ja kuvioisia. Edelweissit nauhoissa vakuuttivat perinteiden voimasta. Valkoisissa pitsisukissa ja Dirndl-hame heiluen toivottelin asiakkaille Grüß Gott ja Auf Wiederschaun, ja päädyin jokuseen perhealbumiin.

Jylhässä vuoristossa Berchtesgadenin kupeessa turistit kuvasivat Kehlsteinhausia (Kotkanpesä) ja ostivat siinä sivussa kuvakirjoja hymyilevistä Adolfista ja Evasta.

Samana syksynä murtui muuri Berliinissä. Kansa juhli yhdistymistä. Hetkessä kaikki tuntui mahdolliselta.

Fyysisiä ja henkisiä muureja

Lähes 30 vuotta myöhemmin katselin saksalaista elämää erilaisessa miljöössä, Berliinissä yliopiston kesäkoulussa. Monet asiat olivat tällä välin muuttuneet. Kuroin kiinni kielellisiä välivuosia; Baijerissa ei lähetelty tekstiviestejä ja sähköposteja, eikä podettu Ostalgieta, Itä-Saksan nostalgista kaipuuta.

Muurin murruttua Itä-Saksan arkea länsimaistettiin vauhdilla, sittemmin on otettu askeleita toiseen suuntaan ja annettu tilaa vuosikymmenten kuluessa Itä-Saksassa kehittyneelle omalle kulttuurille. Asiat saattoivat olla pieniä tai suuria, joskus symboliarvo oli tuntuvampi kuin asia itse. Protestien jälkeen hyväksyttiin esimerkiksi itäiset Ampelmännchenit (liikennevalojen ihmishahmot) läntisten rinnalle jalankulkijoita ohjaamaan, Berliinin liikennevaloihin kauttaaltaan.

Muurin arpia näkee asenteissa ja toimeentulossa. Muurin purkaminen on vaikuttanut myös kaupunkirakenteeseen. Entisistä muurinvierusalueista on tullut trendikkäitä ja kalliita, aiemmin edulliset keskusta-asuntojen vuokrat ovat nousseet tuntuvasti.

Berliinissä yhdistymisen jälkeistä tuskaa eletään muuta maata vahvemmin, olihan kaupunki jaettu. Länsi-Berliini oli myös muiden länsisaksalaisten mielestä epäilyttävä, ja suurkaupunkia kohtaan tunnetaan edelleen antipatiaa. Toisena ääripäänä viljellään usein Baijeria.

Berliini on liian moninainen, liian liberaali, kaduilla grafiitteja, graffiteja ja koirankakkaa, asukkaat töykeitä. Siinä liiallisuudessaan kaupunki on kuitenkin helposti lähestyttävä.

Saksan parlamentti siirtyi 1999 Berliiniin täpärästi 18 äänen turvin. Käyttöön otettiin niin ikään voimakkaan debatin jälkeen Reichstag-rakennus. Toisen maailmansodan tuhoissa ja 1960-luvun saneerausten jäljiltä alkuperäistä luonnettaan menettänyt rakennus uudistettiin perusteellisesti 1995–1999. Romahtaneen kupolin tilalle luotiin vierailijoille avoin lasikupoli. Parlamentaarisen työn läpinäkyvyyttä ja kansalle alisteisuutta kansalle korostavat täysistuntosalin lasiseinät ja -katto sekä yleisölehterit istuntosalin yläpuolella.

Parlamenttitalon arkkitehtuuri on kompromissi 1871 keisarikunnaksi yhdistyneiden valtioiden erilaisista tyylisuunnista. Seinää koristaa alkuperäisestä symbolista tukevammaksi tyylitelty kotka. Kotkan käytöstä ei haluttu natsiaikojen assosiaatioista huolimatta luopua, sillä symbolia on käytetty Kaarle Suuren ajoista lähtien, liki tuhat vuotta. Saksan historia kansakuntana ei ala 1930-luvusta.


Monikulttuurisuutta ja lähiyhteisön turvaa

Erilaiset asuinalueet muodostavat Berliinissä jännittävän kudelman, jota leikkaavat vilkkaan julkisen liikenteen linjat. Fyysinen muuri on pitkälti kadonnut maisemasta, ja kaupunki on syntynyt uudelleen. Vanhoja taloja on entisöity käsittämätön määrä. Siinä sivussa on käyty kulttuurista kamppailua: rakennettu vuoroin DDR:n aikainen Tasavallan palatsi ja parhaillaan uudelleen paikalla aiemmin sijainnut linna. Vanhan nimen ja ulkokuoren alla tarjottu kuitenkin uutta toimintaa, kuten keilaamista tai näyttelyjä. Berliini elää ja hengittää. Kritiikissä, avoimuudessa ja toiminnassa on sen moottori.

Kaupungin moninaisuuden ahdistaessa voi hakea turvaa omalta asuinalueelta. Kiez, kuten Berliinissä sanotaan. Asuinalueeni oli kuin lämmin tasku ympäröivien vilkkaiden kauppakatujen sisällä: puistokatuja, leikkikenttiä, isoja puita sekä vanhoja taloja, joita tunnutaan maalattavan jatkuvasti. Berliinin perinnenauhaa, graffitien ja rosoisen historian koristelemaa.

Berliiniin on helppo solahtaa. Sitä ei aluksi uskoisi, kun vuokranantaja toivoo jätettävän kengät rappukäytävään (lattiat menevät pilalle), suihkukaapin kuivattavan joka käytön jälkeen (vesi on kalkkipitoista) ja lapsen kahvitilaus saa aikaan valistusryöpyn korttelibaarin tarjoilijalta. Kofeiinipitoiset juomat on kielletty lapsilta. Samaan aikaan aikuiset juovat olutta leikkipuiston penkillä.

Parin viikon jälkeen korttelin papat tervehtivät kadulla. Metrossa muistutetaan kohteliaasti auki jääneestä repusta. Huomaan veden kalkin todellakin tarttuvan hanakasti joka pintaan ja vuokranantajan jättävän omatkin kenkänsä porraskäytävään.

Keskusteluaiheetkin ovat monesti tuttuja: hurjastelevat kaupunkipyöräilijät, liialliset säännöt ja kyykyttävä työttömyysturva. Entäs sitten vastikkeeton perustulo?

Korttelikuppilassa tutustuu alueen asukkaisiin: strassikoristeista kaulapantaa käyttävän Fabianin romanialaiseen isäntäpariin. Puolalaisiin, jotka vilkkaan saksankielisen keskustelunsa lomassa neuvovat auliisti lempiravintolansa. Kohteliaaseen herra Enzioon, joka Chilestä paettuaan ja yli 40 vuotta Saksassa asuttuaan ei puhu juuri saksaa, mutta on tehnyt elämäntyönsä yliopisto-opettajana.

Turkkilaisten kioskeja ja ravintoloita on joka puolella, parhaimmillaan valtavan dönerkebabin saa vajaalla neljällä eurolla. Hintatason huomioiden alan ymmärtää, miksi vuokranantaja nappaa pullopantit, ennen kuin ehdin viedä ne vaivihkaa asunnottomia odottamaan.

Kaupunki on aidosti monikulttuurinen, usein jo monessa sukupolvessa. Mietin, missä ovat ne berliiniläiset, joiden ainoat juuret ovat tässä maassa. Missä vaiheessa lakataan miettimästä alkuperää? Ja miksi niitä rajoja vedetään, vuosikymmenten asumisen jälkeen?

Lopulta kysymys menettää merkityksensä. Kaupunki on moninaisten osiensa summa, jota saksalaiset säännöt ja mentaliteetti muokkaavat hiljakseen. Välillä syntyy törmäyksiä. Viime aikojen viharikoksia kavahdetaan voimakkaasti, menneiden sukupolvien traumat ovat syvällä.

Historiasta voi oppia

Pelle Miljoonan 1980-luvun jälkeen globaali on tullut lähemmäksi. Läikähdykset EU:ssa ja etäämmällä roiskahtavat Suomessakin. Olemme entistä enemmän samassa veneessä.

Berliinissä ei voi välttää historiaa. 1900-luvun alussa Saksassa eli sukupolvi, joka ei juurikaan kokenut rauhaa. Miten ihmiset ovat eläneet tavallista elämää, perustaneet perheen, kiistelleet kaasulaskuista tai käyneet koulussa ja työssä, kun ympärillä on kaiken aikaa kuohunut? Ensimmäinen maailmansota, sisäiset levottomuudet, epävakaa Weimarin tasavalta ja hyperinflaatio. Tämä kaikki vain parissa vuosikymmenessä.

Ihmiset toivovat vakautta. 1930-luvun Saksassa alusta oli suotuisa selkeää viestiä tarjonneiden kansallissosialistien valtaannousulle.

Näitä sukupolvia elää tänäänkin, eri puolilla maailmaa, valmiina tarttumaan huteraankin toivoon.

Koulutus on avainasemassa. Parhaimmillaan se koulii avoimeen keskusteluun ja erilaisten mielipiteiden sietämiseen. Tiedolla nujerretaan harhakäsityksiä ja oivalletaan syy-seuraussuhteita. Jos kylkiäisinä kehittyy ripaus myötätuntoa, on aidosti toivoa.

Anne Eronen

Kirjoittaja on SOSTEn opintovapaalta elokuussa palannut tutkimuspäällikkö, joka opiskeli kesällä 2018 Humboldtin yliopistossa Berliinissä.