Skip to content

Sosiaalibarometri 2020:

Johtopäätökset ja pohdinta


Tämä artikkeli on julkaisusta Sosiaalibarometri 2020.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, heinäkuu 2020


 

Koronaepidemian seuraukset toivat esiin uusia sosiaalisia kysymyksiä

Briitta Koskiahon (2015) mukaan sosi­aalinen kysymys kuvaa sitä, millaisiin tarpeisiin sosiaalipolitiikkaa tarvitaan ja miten sitä tulee toteuttaa. Keväällä 2020 koronavirusepidemian hillitsemi­seksi tehtyjen toimien seurannaisvai­kutukset nostivat esiin uusia ja enna­koimattomia haasteita, joiden ratkai­seminen johtaa jälleen kerran tarkas­telemaan kysymystä sosiaalipolitiikan toteuttamisesta.

Koronaepidemian ensimmäisen vai­heen käynnistyminen johti Suomessa ennennäkemättömän nopeisiin ja koh­dennettuihin toimiin viruksen etene­misen rajoittamiseksi. Varsin yllättäen tuli esille, miten paljon vahinkoa hyvää tarkoittavat rajoitustoimet aiheuttivat. Koska Suomessa ja koko maapallolla ti­lanne eteni todella nopeasti, ei rajoitus­toimien seurauksia ehditty miettiä kun­nolla. Niinpä jouduttiin tilanteeseen, jossa ne vaurioittivat eniten ihmisiä, jotka olivat jo valmiiksi heikossa ase­massa. Heitä olivat haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset, jotka eivät saa­neet asianmukaista tukea vanhemmilta, ikääntyneet, heikossa työmarkkina-ase­massa olevat ihmiset, mielenterveys- ja päihdekuntoutujat sekä taloudellisesti heikoilla olevat henkilöt. Rajoitustoi­mien vuoksi ruoka-avun tarve lisääntyi. Yksinäisyys ja eristäytyminen aiheutti­vat mielenterveys- ja päihdeongelmien pahenemista, kun palveluja suljettiin, peruttiin tai muutettiin etäpalveluksi. Iäkkäiden toimintakyky oli vaarassa alentua pitkään jatkuneen paikallaan­olon seurauksena.

Sosiaalisen kysymyksen näkökul­masta kiinnostavaksi nousee vastuunot­to rajoitustoimien seurannaisvaikutuk­sista. Kenen vastuulla on korjata va­hinkoja, jotka olivat selvästi seurausta valtion toimin tehdyistä rajoituksista?

Sosiaalibarometrin mukaan julki­set palvelut tavoittivat ja kykenivät vastaamaan mainittuihin seurauksiin vain osittain. Apuun tulivat myös kol­mannen sektorin palvelut: järjestöjen ja seurakuntien tuki. Vaikeassa tilan­teessa olevien ihmisten kohdalla akti­voitui myös epävirallinen tuki ja apu. Naapurit, ystävät ja läheiset auttoivat heikompia, minkä kykenivät. Usein auttamista hankaloittivat kuitenkin asetetut rajoitustoimet, kuten suosi­tus olla tapaamatta samassa tilassa riskiryhmään kuuluvia, esimerkiksi yli 70-vuotiaita henkilöitä.

Vuoden 2020 Sosiaalibarometri toi esiin asioita, jotka on syytä ottaa huo­mioon vastaavan poikkeustilanteen mahdollisesti toistuessa tai korona­epidemian aktivoituessa uudelleen.

Yhteiskunnan jakolinjat kärjistyivät

Vaikka asiantuntijat arvioivat väestön hyvinvoinnin kokonaisuutena paran­tuneen aiempiin vuosiin verrattuna, ei vastauksissa kuitenkaan kuvattu eri väestöryhmien välisten hyvinvointiero­jen vähenemistä, vaan joissain tapauk­sissa jopa erojen lisääntymistä. Tuen tarpeen arvioitiin lisääntyneen mielen­terveyskuntoutujien, tukea tarvitsevien lapsiperheiden ja sellaisten ihmisten kohdalla, joiden elämäntilanteessa oli monia ongelmia (ks. myös Salomäki 2020b; Rissanen ym. 2020; Honkatu­kia ym. 2020a; Pelastakaa lapset 2020).

Koronaepidemia ja poikkeustila li­säsivät lomautuksia ja työttömyyttä äkillisesti. Tämä näkyi siten, että sote-, TE- ja Kelan johto painottivat vuotta 2019 enemmän kotitalouksien velkaan­tumista ja pitkäaikaistyöttömyyttä ris­kinä eriarvoistumisen kasvulle lähivuo­sina. Tulosten perusteella ammattilaiset näyttivät pelkäävän, että koronaepide­mia saattaa lisätä eriarvoisuutta samo­ja reittejä pitkin kuin 1990-luvun alun lama 30 vuotta sitten. Avovastauksissa sosiaalityöntekijöitä huolestutti kehitys, jossa yhdessä ääripäässä ovat hyvinvoi­vat ja pärjäävät ja toisessa toimintaky­vyiltään heikot ihmiset.

Erityisesti koronaepidemian aikana yksinäisyydestä kärsivät ne, joiden liik­kumisvapautta ja kanssakäymistä mui­den ihmisten kanssa rajoitettiin.

Etäpalvelu toimi, kun asiakkaan yksilöllinen tilanne huomioitiin

Koronaepidemian aikana moni muutos palveluissa tuli pakolliseksi, kun kas­vokkaisesta vuorovaikutuksesta luovut­tiin epidemian eristämistoimien vuoksi.

Etäpalvelujen käytöstä saatiin pal­jon myönteisiä kokemuksia sosiaali­työssä, työllistymistä tukevissa palve­luissa, monialaisessa palvelussa sekä omaishoitajien tukemisessa. Puhelimit­se tapahtuva asiakkaiden tavoittaminen nousi tärkeään asemaan. Myös uusia pikaviestinsovelluksia ja digitaalista etäyhteydenpitoa lisättiin.

Poikkeusolosuhteissa käyttöön ote­tut uudet digitaaliset etäpalvelut eivät kuitenkaan yksin riittäneet tukemaan asiakkaita. Osa asiakkaista olisi sosi­aalityöntekijöiden mukaan hyötynyt enemmän lähipalvelusta. Ikääntyneil­lä, yli 50-vuotiailla työttömillä, osa­työkykyisillä, pitkäaikaistyöttömillä, maahanmuuttajilla ja osalla mielenter­veys- ja päihdekuntoutujista oli tulos­ten mukaan eniten vaikeuksia käyttää uusia etäpalveluja. Näillä ryhmillä ei välttämättä ollut riittäviä taloudellisia tai kielellisiä edellytyksiä tai osaamis­ta kyseisten palvelujen käyttöön. Pal­velujen tarvitsijoissa arvioitiin olleen henkilöitä, jotka jäivät palvelujen ulko­puolelle myös niissä tilanteissa, joissa digitaalista etäpalvelua olisi ollut saata­villa. Epidemian rajoitustoimien vuoksi oli lisäksi suljettu esimerkiksi matalan kynnyksen tapaamispaikat, kirjastot ja asukastuvat, eli monet sellaiset paikat, jossa ihmiset pääsivät aiemmin käyttä­mään tietokoneita ja Internetiä.

Tulevaisuudessa niin erilaisten etä­palvelujen kuin puhelinpalvelujen ke­hittämisessä on otettava huomioon, että ne eivät voi korvata kaikkien asia­kasryhmien henkilökohtaista tukea ja apua, vaan ne ovat yksi osa monikana­vaista yhteydenpitoa ja tukea. Etäpal­velujen käyttäjällä tulee olla koko ajan mahdollisuus kasvokkaiseen palveluun ja kohtaamiseen sekä tunne siitä, että hänestä huolehditaan. Etäpalvelui­hin voidaan liittää myös muita tuen muotoja, kuten asiakkaan tapaamista muualla kuin toimistossa, esimerkiksi ulkona yhdessä kävellen tai ryhminä luontoretkien yhteydessä (ks. myös Sa­muelsson 2020; Salonen & Karjalainen 2020, 51). Etäpalvelun lisäksi voidaan tarjota asiointiapua tai verkostotyötä asiakkaan tuen tehostamiseksi.

Epidemian alkaessa sosiaalityössä ei ollut perinnettä käyttää digitaalisia etäpalveluja, kun taas Kela oli kehittä­nyt kyseisiä etäpalveluja jo pidemmän aikaa. Myös TE-palveluissa voitiin hyö­dyntää jo olemassa olevia palveluja. So­siaalityössä sähköiset etäpalvelut otet­tiin monessa kunnassa käyttöön tässä mittakaavassa todella nopeasti, vaikka aiempaa kokemusta niiden soveltami­sesta asiakastyöhön oli varsin vähän.

Alueelliset erot huolissa ja kyvyssä vastata palvelutarpeisiin

Alueellisesti vastaajat olivat huolissaan erilaisista asiakasryhmistä. Suurten, yli 200 000 asukkaan, väestöpohjien so­siaalityöntekijät olivat huolissaan pe­rusturvaetuuksien varassa elävistä ja turvapaikanhakijoista enemmän kuin pienempien alueiden sosiaalityönteki­jät. 50 000–200 000 asukkaan alueilla sosiaalityöntekijöiden huolena korostui puolestaan mielenterveyskuntoutujien tilanne. Näissä kunnissa kannettiin muita alueita enemmän huolta myös pienituloisista eläkeläisistä. Alle 20 000 asukkaan alueilla oli taas huolta tukea tarvitsevista lapsiperheistä hieman useammin kuin suuremmilla alueilla.

Alueelliset erot tulivat esiin myös sii­nä, miten asiakkaiden tarpeisiin kyet­tiin arvioiden mukaan vastaamaan. Epidemian alkuvaiheessa arvioitiin, että isoilla kaupungeilla ja yhteistoi­minta-alueilla olisi paremmat mahdol­lisuudet tehdä kriisitilannetta tukevaa henkilöstösuunnittelua ja strategisen tason resurssisuunnittelua jo epide­mian ensimmäisessä vaiheessa, esi­merkiksi siirtää henkilöstöä tehtävistä toisiin (vrt. Rissanen ym. 2020, 24). Väestöltään suurten alueiden edustajat eivät kuitenkaan Sosiaalibarometrin tu­losten valossa arvioineet suoriutuneen­sa koronaepidemian aikana paremmin kuin asukasmäärältään pienemmät alueet. Sen sijaan sosiaalityöstä ja osas­ta vanhuspalveluita pieniltä alueilta tuli myönteisempiä arvioita palvelutarpei­siin vastaamisesta kuin asukasluvultaan suuremmilta alueilta. Asukasmääräl­tään pienempien alueiden edustajat osasivat myös arvioida paremmin, miten esimerkiksi muistisairaiden ikääntyneiden, omaishoitajien ja tukea tarvitsevien ikääntyneiden tarpeisiin alueella oli vastattu. Pienillä alueilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden mukaan myös mielenterveyskuntoutu­jien palvelutarpeisiin oli kyetty vastaa­maan paremmin kuin suurten alueiden sosiaalityöntekijöiden mukaan.

Alueellisia eroja näkyi palvelutarpei­siin vastaamisessa myös Uudenmaan ja muun Suomen välillä. Sote-johdon ja sosiaalityöntekijöiden mukaan hen­kilökohtaisen kasvokkaisen asioinnin mahdollistaminen onnistui paremmin muualla Suomessa kuin Uudellamaalla. Myös perustoimeentulotuen asiakkai­den palvelutarpeisiin vastaaminen oli onnistunut arvioiden mukaan parem­min muualla Suomessa kuin Uudella­maalla. Ikääntyneiden yksinäisyys as­karrutti kuitenkin enemmän muualla kuin Uudellamaalla.

Suurten väestöpohjien alueilla oltiin tietämättömämpiä oman sektorin ulko­puolella olevien asiakkaiden tarpeiden täyttymisestä kuin väestömäärältään pienemmillä alueilla. Vastaava tilanne näkyi myös Uudellamaalla: sosiaali­työntekijöillä oli muita alueita jossain määrin vaikeampi arvioida esimerkik­si sitä, miten mielenterveys- ja päihde­kuntoutujien palvelutarpeisiin oli kyet­ty vastaamaan.

Selityksiä erilaisille alueellisille arvi­oille on useita. Suurissa kunnissa, joissa on esimerkiksi asunnottomuutta paljon enemmän kuin pienissä kunnissa, oli ymmärrettävästi vaikeampi myös vas­tata asumisen kalleuden aiheuttamiin vaikeuksiin. Perusturvan varassa elä­viä on enemmän suurten väestöpohjien alueilla, joten myös huolta ja tyytymät­tömyyttä oli luonnollisesti enemmän näillä alueilla. Sama koskee arvioita turvapaikanhakijoiden tilanteista.

Uudenmaan sosiaali- ja terveyspal­veluissa työskentelevät pitivät sosiaali-, terveys- ja työvoimapalvelujen saata­vuutta, perusturvan matalaa tasoa ja asumisen kalleutta muuta Suomea voi­makkaammin asioina, jotka tuottavat lähivuosina eriarvoistumista.

Sosiaalityön asiakkaiden tarpeisiin vastaamisessa syitä pienemmän väes­töpohjan alueilla työskentelevien tyy­tyväisyyteen on hieman hankalampi löytää. Havaittu tyytyväisyys väestöl­tään pienillä alueilla voi johtua siitä, että pienemmissä kunnissa asiakkaat ja alueen muut asiakasta tukevat palvelut ja toimijat tunnetaan paremmin ja hei­dän tilannettaan on helpompi seurata kuin suurissa kunnissa.

Taustalla voivat olla myös palvelujen resursoinnin alueelliset erot. Pienten alueiden vastaajat saattavat myös olla vähemmän kriittisiä kuin suurten aluei­den vastaajat. Toisaalta tätä tulkintaa vastaan puhuu huoli lapsista ja tukea tarvitsevista nuorista pienemmillä alu­eilla.

Joka tapauksessa koronaepidemian sosiaalisten vaikutusten arvioissa oli maantieteellisiä eroja. Myös asiantun­tijoiden mahdollisuudet arvioida asiak­kaiden tilanteita vaihtelivat erikokois­ten alueiden välillä. Sen vuoksi tulevissa tarkasteluissa on syytä seurata, tasoit­tuvatko näkemykset eri alueiden välillä, vai onko kyse pysyvämmästä ilmiöstä.

Palveluihin ja etuuksiin joustavuutta

Suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ollaan uudistamassa. Sosiaaliturvako­mitean (2020) mukaan muun muassa sosiaaliturvaetuudet ja palvelut koh­dentuvat huonosti. Palvelut ja etuudet eivät tue toisiaan ja etuuksien asema on ylikorostunut palveluihin nähden. On­gelmaksi Sosiaaliturvakomitea (STM 2020, 4) mainitsee myös sen, että etuuksia ei aina ole sidottu niihin pal­veluihin, joita ihminen tarvitsee eniten. Tämä edellyttäisi sosiaaliturvalta enem­män joustavuutta ja räätälöintiä, mutta niin, että asiakkaiden yhdenvertaisuus ei vaarannu.

Sosiaalibarometrin tuloksissa toivot­tiin usein kohdennettuja ja räätälöityjä toimia, joiden avulla ihmisiä voidaan auttaa ja tukea. Osa ikääntyneistä tar­vitsi kotona pärjätäkseen monenlaista ja usean sektorin tarjoamaa apua ja tukea myös koronaepidemian aikana. Joissain kunnissa muuttuneeseen tilanteeseen reagoitiin nopeasti ja ideoitiin esimer­kiksi soittokierroksia ikääntyneille sekä lisättiin asiointi- ja kauppa-apua. Myös yksinäisyyden lievittämiseen ja toimin­takyvyn ja mielialan ylläpitoon olisi kai­vattu tukea, mutta sitä tarjottiin vähem­män. Tässä esimerkiksi järjestöillä voisi olla vielä nykyistä vahvempi rooli.

TE-johdosta suuri osa peräänkuu­lutti räätälöityjä toimia haavoittuvien ryhmien palveluissa. Huolena oli esi­merkiksi vastavalmistuneiden tai vailla ammatillista koulutusta olevien nuor­ten, osatyökykyisten työnhakijoiden ja maahanmuuttaja-asiakkaiden työt­tömyyden pitkittyminen muuttunees­sa työmarkkinatilanteessa. Tärkeänä pidettiin työnhaun tuen turvaamista, uuden yritystoiminnan tukemista sekä sitä, että työmarkkinoilta syrjäytymis­vaarassa olevat ryhmät huomioidaan paremmin. TE-palveluissa haluttiin tukea työllistymistä erityisesti palkka­tuella ja parantamalla työnhakijoiden osaamista.

Sosiaaliturvan joustavuutta pohdit­taessa on huomioitava, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat luonteeltaan eri­laisia kuin Kelan etuudet ja työvoima­palvelut. Sosiaali- ja terveyspalveluissa kohdataan asiakas yleensä kokonais­valtaisemmin, jolloin myös tilantee­seen vaikuttavien tekijöiden määrä on yleensä suurempi. Sosiaalihuollon asia­kastyössä käytetään lisäksi enemmän harkintaa kuin Kelassa ja työvoimapal­veluissa.

Resilienssi viittaa joustavaan kykyyn selviytyä ja sopeutua odottamattomien muutosten ja uhkien aiheuttamiin ti­lanteisiin (ks. Hynes ym. 2020). Tämä näkyi epidemian aikana niin, että tarvit­tavat tuet ja palvelut oli saatava nopeas­ti vastaamaan muuttunutta tilannetta. Esimerkiksi Kelassa äkillisen asiakas­määrän kasvun vuoksi toimeentulotuen lisäselvityksiä pyydettiin vain harvoin ja otettiin nopeasti käyttöön uusia epide­miaan liittyviä etuuksia, kuten epide­miatuki ja yrittäjien työmarkkinatuki. Yrittäjien työttömyysturvan tarve on ol­lut pitkään tiedossa ja nyt tarve nähtiin selvästi kriisitilanteessa. TE-palveluissa muutettiin puolestaan käytäntöjä, joilla pyrittiin keskittymään siihen, että ih­miset saavat nopeasti työttömyysturva­päätöksen.

Omaishoitajien tilanteen helpotta­miseksi olisi tarvittu enemmän tukea koronaepidemian aikana. Tilanne oli vaikea, sillä esimerkiksi ikääntyneille omaishoitajille räätälöidyt digitaaliset etäpalvelut eivät soveltuneet kovin hy­vin.

Sosiaalihuollossa myös työtapoja muutettiin joustavasti. Etätyön ja viran­omaisten välisten etäkokousten yleisty­mistä pidettiin sosiaalityössä pääosin hyvänä muutoksena. Työn nähtiin te­hostuvan ja nopeutuvan, kun häiriö­tekijät ja liikkuminen paikasta toiseen vähenivät. Erilaiset etätyön muodot koettiin sen verran myönteisenä, että niiden jatkamista on syytä harkita myös epidemian jälkeisenä aikana.

Kokemus väestön kokonaishyvinvoinnista koronaepidemian aikana

Vastaajien arvio väestön kokonaishy­vinvoinnin tasosta oli tutkijoille yllätys. Kokonaishyvinvointia pidettiin touko­kuussa 2020 parempana kuin koskaan aikaisemmin Sosiaalibarometrissa.

Yhtenä syynä kokonaishyvinvoinnin positiiviseen tulokseen lienee ollut, että epidemian huippu oli jo ohitettu kyse­lyajankohtana. Tämän vuoksi vastauk­sissa saattoivat korostua rajoitustoimiin liittyvät myönteiset ilmiöt, kuten etä­työ, perheyhteyden kiinteytyminen ja kiireen väheneminen. Kyselyhetkellä vastaajat saattoivat lisäksi arvioida, että tilanne oli kehittynyt myönteiseen suuntaan maalis-huhtikuun uhkaske­naarioiden jälkeen.

Näkemykset erosivat kuitenkin jon­kin verran alueellisesti. Sote-johtajien ja sosiaalityöntekijöiden arviot hyvin­voinnin kokonaistilanteesta olivat jon­kin verran heikompia koronaepidemian pahemmin koettelemassa Etelä- ja Län­si-Suomessa kuin Itä- ja Pohjois-Suo­messa.

Sosiaalityöntekijät kuvasivat myös heille yllättäviä asiakkaiden kokemuk­sia. Kun yhteiskunta pysähtyi, kaikki olivat tavallaan samassa tilanteessa: poissa työpaikoilta. Ihmisiä ei enää nolottanut kävellä päiväsaikaan yksin ulkona tai jäädä kotiin koko päiväksi, koska kaikki muutkin tekivät niin.

Jotkut sosiaalityöntekijät kertoivat asiakkaiden aktivoituneen auttamaan muita, vaikka oma tilanne oli huono. He olivat huolehtineet omista läheisistään esimerkiksi auttamalla iäkkäitä van­hempiaan sekä osoittamalla haluaan auttaa naapureita ja tuttavia kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Vastaajien arvio oli kuitenkin aiem­paa vuotta heikompi kokonaishyvin­voinnin kehittymisestä tulevan vuoden aikana. Lisäksi ero ajankohtaisen arvion ja vuoden päähän ennakoinnin välillä oli suurempi ja kielteisempi kuin vuosi­kymmeneen. Tämä saattaa johtua siitä, että heidän arvionsa mukaan korona­epidemian mahdolliset haitalliset vai­kutukset taloudelliseen tilanteeseen ja hyvinvointiin tulevat esiin vasta viiveel­lä, tai kun epidemia leviää tasaisemmin koko maahaan.

Sosiaalisten riskien vastuunkanto poikkeusoloissa

Koronaepidemia toi esiin suomalaisen sosiaaliturvan haavoittuvuuden poik­keusoloissa. Jo pitkään on voitu kyseen­alaistaa esimerkiksi sitä, kantavatko julkiset palvelut vastuun viimesijaisesta tuesta ja turvasta. Sosiaalibarometrin vastaukset kertovat taloudellisten on­gelmien vakavasta lisääntymisestä ko­ronaepidemian seurauksena. Toimeen­tulotuki on Suomessa viimesijainen tu­ki, joka turvaa perustuslaissa mainitun ihmisarvoisen elämän edellyttämän toimeentulon. Siksi on huolestuttavaa, että niin monet sosiaalityöntekijät toi­vat esiin, että taloudellisen tuen tarve, velkaongelmat ja ruoka-avun tarve ovat lisääntyneet.

Samalla havaitut ongelmat ovat nos­taneet esille valtiollisen sosiaaliturva­järjestelmän heikkoudet. Juho Saaren (2019, 13) mukaan toimeentulotuen asiakkaiden ei tulisi olla esimerkiksi sairaita tai työttömiä. Toimeentulotuen tulisi olla viimesijainen tuki, jota tarvi­taan vain poikkeustapauksissa. Sosiaa­libarometrin mukaan Suomessa tämä ajattelumalli ei ole toteutunut. Vastuuta viimesijaisen turvaverkon pettämisestä ovat joutuneet kantamaan niin järjestöt kuin seurakunnan diakoniatyö.

Koronaepidemia havainnollisti tä­män muutoksen hyvin konkreettisesti. Siinä, missä julkinen sektori epäonnis­tui, sen kolmas sektori paikkasi, min­kä kykeni. Koronaepidemian johdosta tehdyt rajoitustoimet kuitenkin osoitti­vat, että edes tämä jo lähes normaaliksi mielletty yhteistyö ei riittänyt. Tarvittiin myös niin sanottua neljättä sektoria: vapaaehtoistoimintaa, naapuriapua ja lähimmäisten omaehtoista tukea niil­le, jotka eivät kyenneet enää hoitamaan omia asioitaan.

Erityisesti ikääntyneiden tilanne oli hankala poikkeustilanteessa: samalla kun läheisten epävirallinen apu ja tuki olivat katkolla tai vähentyneet, myös kunnan järjestämää apua supistettiin. Erityisen vaikeaksi tilanne muuttui, koska ikääntyneiden palvelutarpeet kasvoivat yksinäisyyden ja turvatto­muuden lisääntymisen ja toimintaky­vyn heikkenemisen seurauksena.

Saaren (2019) mukaan hyvinvointi­valtio on käsitteen arvoinen vain, mikäli sillä on todennetusti elintasoa, elämän­laatua ja elämäntapoja edistävä myön­teinen vaikutus erityisesti heikommassa asemassa olevissa ryhmissä. Sosiaali­barometri 2020 tulosten perusteella on syytä olla huolissaan erityisesti siitä, miten hyvinvointivaltio pitää lupauk­sensa huolehtia näistä heikommassa asemassa olevista ihmisistä.

Vuonna 2020 käynnistynyt sosiaa­liturvan kokonaisuudistus joutuu ot­tamaan kantaa siihen, millainen osuus sosiaalisten riskien vastuunotosta on julkisilla toimijoilla – valtio, kunnat ja työnantajat – ja missä määrin riskit siirretään kansalaisyhteiskunnan hoi­dettaviksi.

 


Tämä artikkeli on julkaisusta Sosiaalibarometri 2020.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, heinäkuu 2020