Vuoden 2025 alusta aloittaneiden työllisyysalueiden rahoitusmalli rakennettiin vinoon kahdella perustavalla tavalla. Se on myötäsuhdanteinen ja osaoptimoiva. Ellei näitä virheitä korjata, paine järjestämislain riisumiseen tulee jatkumaan. Sen tien päässä on työllisyyspalvelujen alueellisen eriarvoistumisen repeäminen.
Työllisyysalueiden rahoitusmallissa merkittäviä valuvikoja
Työllisyyspalveluiden rahoitus kunnille kanavoidaan yleiskatteellisen valtionosuusjärjestelmän kautta. Rahoitus määräytyy työllisyysalueen työikäisen väestön ja työttömien määrän perusteella. Määrittely tapahtuu viiveellä, eikä järjestelmä reagoi riittävällä nopeudella työllisyyden suhdannevaihteluihin. Tässä piilee järjestelmän ensimmäinen ongelma. Se on rakennettu jäykäksi suhteessa kansantalouden suhdanteiseen perusluonteeseen.
Lisäksi Suomen julkista taloutta tullaan sopeuttamaan seuraavien hallituskausien aikana rajusti ja mitä ilmeisimmin menopuolta painottaen ja suhdannetilanteeseen huomiota kiinnittämättä. Toisin sanoen, valtionosuuksia tullaan leikkaamaan jatkossa rajusti painottuen nimenomaan matalasuhdanteisiin ja kohonneen työttömyyden ajankohtiin.
Kunnat rahoittavat työmarkkinatuen lisäksi osuutensa myös peruspäivärahasta ja ansiopäivärahasta. Rahoitusosuus alkaa porrastetusti kasvaa jo 100 työttömyyspäivän jälkeen. Ansiopäivärahaa ansaitsevilla työnhakijoilla on lähtökohtaisesti muita työttömyysetuuksia saavia vakaampi työhistoria ja ansiopäivärahat ovat ainakin ensimmäiset 40 päivää muita työttömyysetuuksia merkittävästi korkeammat.
Näin työllisyysalueille synnytetään vahva kannustin palvella todennäköisimmin 100 päivän sisään työllistyviä työnhakijoita ja heikko kannustin taas palvella niitä, jotka ponnisteluista huolimatta ovat vielä asiakkuuden sadannen päivän kohdalla vailla työtä.
Kannustinvinoumaa kärjistää sekin, että rahoitusvastuu koskee myös työllistymistä edistävän palvelun ajalta maksettavia etuuksia. Esimerkiksi kuntouttavan työtoiminnan tai työkokeilun aloittaminen ei katkaise kunnan maksuvastuuta. On siis luotu malli, joka hyvin todennäköisesti ylipalvelee monia verrattain hyvässä työmarkkina-asemassa olevia työnhakijoita, mutta alipalvelee vaikeassa työmarkkina-asemassa olevia. Tällaista ongelmaa kutsutaan osaoptimoinniksi. Työllisyysalueet on ohjattu optimoimaan toimintaansa tavalla, joka on koko yhteiskunnan edun kannalta epätoivottava.
Työllisyysalueiden haasteet eroavat toisistaan
Kolmas ongelma ei varsinaisesti liity rahoitusmalliin, mutta sen korjaamiseksi voidaan käyttää rahoitusmallia porkkanana. Suomessa on ollut vuoden 2025 alusta lähtien tiettävästi Euroopan hajanaisin työvoimaviranomainen.
Maan 45 työllisyysalueella eletään hyvin erilaisissa työllisyyspoliittisissa todellisuuksissa. On työllisyysalueita, joiden suurimpiin haasteisiin kuuluu pula huippuosaajista. Toisilla työllisyysalueista taas tulee olemaan pulaa työpaikoista suhdannetilanteesta riippumatta.
Eräiltä puuttuu työvoimaa imevä keskustaajama. Toiset sijaitsevat kahdella hyvinvointialueella, jolloin yhteistoiminta muutenkin aliresursoitujen hyvinvointialueiden kanssa on erittäin takkuista.
Näin synnytetään työ- ja toimintakykynsä kanssa kamppaileva väliinputoajajoukko työ- ja hyvinvointipalveluiden saumakohtaan.
Kaksi tietä ulos: rahoitusmallin remontti tai järjestämislain riisuminen
Tilanteeseen voidaan reagoida kahdella tavalla.
Ensimmäinen on se, että järjestämislaki riisutaan velvoitteista. Vaikeammankin työmarkkinarakenteen työllisyysalue selviää lakisääteisistä velvoitteistaan, jos niitä ei juuri ole. Palveluvelvoitteita kevennetään ja työllisyysalueet tarjoavat palveluja oman harkintansa (lue: taloudellisen kantokykynsä) mukaan.
Tämän kaltaisesta lähestymistavasta on jo saatu esimakua, kun Orpon hallitus päätti kumota kuntouttavan työtoiminnan lain. Tätä menoa on vain ajan kysymys, koska raivaussaha pörähtää käyntiin työllisyyspalveluiden järjestämislain kohdalla.
Tämä tie voi hetkellisesti helpottaa joidenkin kuntien taloudellista ahdinkoa, mutta jäljet johtavat lyhyeen. Lopputuloksena olisi mitä ilmeisimmin työllisyyspalveluiden alueellisen eriarvoisuuden repeäminen. Se ehkä kannustaisi joitain työ- ja toimintakykynsä säilyttäneitä työnhakijoita muuttamaan toiselle työllisyysalueelle, mutta ensisijaisesti se katkaisisi monilta pitkäaikaistyöttömiltä polun työttömyydestä kohti avoimia työmarkkinoita. Pahimmillaan se halvaannuttaisi vaikeassa työllisyystilanteessa olevien työllisyysalueiden välityömarkkinat.
Toinen tie on rahoitusmallin remontti. Uuden mallin pitäisi ratkaista myötäsuhdanteisuuden ja osaoptimoinnin ongelmat. Ratkaisun avaimet löytyvät välityömarkkinoiden pitkäjänteiseen kehittämiseen kannustamisesta, hyvinvointialueiden ripeämmästä osallistamisesta ja tärkeimpien välityömarkkinapalveluiden rahoituksen strategisesta suojaamisesta. Tässä blogissa paneudun jälkimmäiseen.
Palkkatuki suojaan rahastoivalla työllisyysvastuumallilla
SOSTE palkkatuen tulevaisuudesta. Palkkatuen tehtävä on hajauttaa työnantajalle työmarkkinasyrjäytymisriskissä olevan palkkaamisesta koituvaa riskiä ja on siinä ominaisuudessa välityömarkkinoiden ydininstrumentti. Ilman palkkatukea on vaikea kuvitella tehokkaita välityömarkkinoita.
Tästä syystä SOSTEn keskeisimpiin työllisyyspoliittisiin avauksiin vaalikaudelle 2027–2031 lukeutuu niin sanottu rahastoiva työllisyysvastuumalli. Mallissa työmarkkinajärjestöjen yhdessä hallinnoimalle Työllisyysrahastolle annettaisiin uusi tehtävä. Rahaston vastuulle siirrettäisiin työnantajille suunnatut työllistämistuet, joista tärkein on palkkatuki.
Malli rahoitettaisiin valtion sijoittamalla alkupääomalla, työnantajien suorittamilla kompensaatiosijoituksilla sekä tulosperusteisilla valtiontalouden nettosäästöihin suhteutetuilla valtion sijoituksilla. Tätä varten pitäisi säätää työllisyysvastuu yli 50 työntekijän työnantajille julkisella ja yksityisellä sektorilla. Työllisyysvastuun asettaminen toisi Suomen yleiseurooppalaiseen linjaan. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa on voimassa jokin erityisryhmien työllistämistä koskeva velvoite suuremmille työnantajille.
SOSTEn työllisyysvastuumallin taustalla on päästökauppaa muistuttava logiikka. Kuten saastuttaminen, myös työmarkkinasyrjäytyminen on niin sanottu yhteismaan tragedia – yhteinen haitta, jonka hinnoittelussa markkinat epäonnistuvat. Työllisyysvastuumalli loisi työmarkkinasyrjäytymiselle hintalapun.
Kuten päästökauppa, myös työllisyysvastuumalli olisi joustava. Työnantaja voisi täyttää vastuunsa työllistämällä vaikeassa työmarkkina-asemassa olevia sovitun työntekijämäärään suhteutetun määrän, tekemällä kompensaatiosijoituksia rahastoon, alihankkimalla työpanoksia järjestöiltä tai näistä parhaiten sopivalla yhdistelmällä. Kuntien kannalta mallin etu olisi selvä. Se siirtäisi palkkatuen ainakin hieman parempaan suojaan yleiskatteisen valtionosuusrahoituksen usein epäjohdonmukaisilta ja suhdannetta vahvistavasti ajoitetuilta budjettileikkauksilta. Rahastoiminen loisi palkkatuelle pitkäjänteisemmän, ennustettavamman, alueellisesti tasavertaisemman ja suhdanteita tasaavan rahoituspohjan.