Petri Ruuskanen toimii sosiologian yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Ruuskanen on viime vuosina tutkinut muun muassa kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhdetta, kansalaisjärjestöjen kehitystä sekä sosiaalisten instituutioiden ja sosiaalisten verkostojen merkitystä yksilöiden, yritysten ja kansalaisjärjestöjen toiminta- ja uusiutumiskyvylle.
Tämä kirjoitus on osa moniäänistä artikkelisarjaa teemalla Kansalaisyhteiskunta ja demokratia, joka käsittelee yleistä eurooppalaista ja myös Suomessa tapahtuvaa demokratian heikentämistä. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta SOSTEn kantaa.
Demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa. On kuitenkin erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka kansalaisten osallistumisen vallankäyttöön tulisi toteutua.
Minimidemokratiassa kansalaisten osallistuminen pelkistyy heidän mahdollisuuteensa osallistua vaaleihin. Osallistuvassa demokratiassa kansalaisyhteiskunta poliittisena ja sosiaalisena tilana tarjoaa kansalaisille osallistumismahdollisuuden myös vaalien välillä.
Kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhde on kuitenkin kiistanalainen sekin.
Kansalaisyhteiskunta, valtio ja demokratia
Kaksi keskeistä modernin kansalaisyhteiskunnan ja valtion suhteen teoriaa ovat liberaali ja hegeliläinen käsitteistö.
Liberaalissa ajattelussa kansalaisyhteiskunta mielletään poliittisena yhteisönä, joka muodostaa vapaan ja tasa-arvoisen keskustelun areenan. Kansalaisyhteiskunnan keskeinen tehtävä on suhtautua kriittisesti valtaapitäviin ja kontrolloida vallan keskittymistä. Näin kansalaisyhteiskunta ehkäisee vallankäytön monopolien syntymistä ja suojelee demokratiaa.
Liberaalissa ajattelussa korostuvat kansalaisyhteiskunnan autonomia ja riippumattomuus valtiosta. Tämänkaltainen ajatus valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta sisältyy esimerkiksi Yhdysvaltojen perustuslakiin.
Suomeen sen sijaan vakiintui jo itsenäistymisen alkuvaiheessa hegeliläinen kansalaisyhteiskuntakäsitys. Valtiolla nähtiin keskeinen asema kansakunnan ja sen sivistyksen rakentamisessa. Kansalaisyhteiskunta tulkittiin oman edun tavoittelun alueena, jota valtion on säänneltävä. Kansalaisjärjestöjen toiminta haluttiin kytkeä valtioon ja sen hallintokoneistoon. Keskeisimmät kansalaisjärjestöt saivat oikeuden edustaa kansalaisyhteiskuntaa poliittisissa prosesseissa.
Keskusjärjestöistä jäsenjärjestöineen muodostui monialaisia toimijoita, jotka toimivat jäsentensä ja kohderyhmiensä asianajaja-, asiantuntija- ja asianosaisorganisaatioina. Näistä osa alkoi tuottaa myös palveluja, joita julkinen sektori ei kyennyt tarjoamaan. Syntyi Suomelle ominainen yhdistysten ja valtion läheinen suhde, jossa kansalaisyhteiskunta on mielletty pikemminkin valtion jatkeena tai kumppanina kuin sen vastavoimana.
Valtio on samalla tunnistanut ja tunnustanut kansalaisjärjestöjen arvon osana demokraattista järjestelmää. Tätä ovat historiallisesti ilmentäneet esimerkiksi yleishyödylliseksi luokitellun yhdistystoiminnan verovapaus sekä veikkaus- ja rahapelivoittovarojen ohjaaminen yleishyödylliseen kansalaisjärjestötoimintaan erityisesti liikunta-, nuoriso-, kulttuuri- sekä sosiaali- ja terveysjärjestöille.
Julkisella tuella on pyritty varmistamaan julkisen ja yksityisen sektorin palvelujen katvealueiden täydentäminen sekä erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien kyky saada äänensä esiin demokraattisissa prosesseissa.
Järjestöt hyvinvointipolitiikan palvelijoiksi
Valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde alkoi muuttua Suomessa vähitellen 1990-luvun kuluessa. Muutoksen pontimena toimi 1990-luvun lamaa seurannut keskustelu hyvinvointivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan olemuksesta ja tulevaisuudesta.
Kansalaisjärjestöjen ajateltiin voivan toimia julkisen sektorin kumppanina työllisyyden ja hyvinvointipalvelujen hoitamisessa. 1990-luvun kuluessa myös järjestöille korvamerkityt veikkaus- ja rahapelituotot kasvoivat. Järjestökentälle suuntautui uutta rahoitusta Euroopan unionin rahoitusmekanismien välityksellä.
Tuolloin alettiin korostaa, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen asiantuntija-, edunvalvonta- ja vaikuttamisrooli ei riitä perustelemaan niiden saamaa julkista rahoitusta, vaan niiden on siirryttävä tuottamaan palveluja.
Järjestöjen rahoitusta alettiin vähitellen entistä tiukemmin suunnata ja kontrolloida valtion hyvinvointipoliittisten intressien mukaisesti. Rahoituksen kasvun, hanketoiminnan ja hallinnollisten vaatimusten lisääntymisen myötä kansalaisjärjestöissä tehtävä palkkatyö lisääntyi.
Rahoituksen muutokset pakottavat järjestöjä pois vaikuttamistyöstä
Viime vuosien kehitys on merkinnyt Suomessa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteen entistä merkittävämpää muutosta. Vuoden 2024 alusta veikkausvoittovarat on otettu valtion talousarvioon yleiskatteellisena ilman erikseen määriteltyjä käyttökohteita. Tämä on johtanut siihen, että kansalaisjärjestöt kilpailevat rahoituksesta muiden valtion budjettikohteiden kanssa.
Valtion talouden alijäämät ovat johtaneet järjestöavustusten leikkauksiin erityisesti sosiaali- ja terveysministeriön toimialalla, jolla rahoitus vähenee vuosina 2024–2027 alle puoleen aiemmasta. Asetusmuutoksella sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitukselle on asetettu myös uusia kriteereitä. Keskeisenä avustettavana toimintana nähdään kohtaava asiakastyö, joka täydentää julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja.
Jatkossa sosiaali- ja terveysjärjestöille suunnattua avustusta ei myönnetä järjestöille, joiden toiminta on keskittynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamis- ja neuvontatyöhön. Keskus- ja kattojärjestöille rahoitusta myönnetään sillä edellytyksellä, että ne tekevät kohtaavaa työtä tai niiden toiminta on olennaista toisen järjestön kohtaavan toiminnan järjestämiselle.
Kehitys kuvaa valtion ja kansalaisjärjestöjen suhteen perustavanlaatuista muutosta Suomessa.
Valtionavustusten perusteluna ei pidetä erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien äänen esilletuomista poliittiselle järjestelmälle tai asiantuntijuuteen perustuvaa vaikuttamis-, tiedottamis- ja neuvontatyötä, jotka voidaan nähdä kansalaisjärjestöjen ydintehtävinä osana osallistuvaa demokratiaa. Sen sijaan nykykeskustelussa valtionavustuksia saavat sosiaali- ja terveysjärjestöt näyttäytyvät suoraviivaisesti asiakastyötä tekevinä palveluntuottajina.
Kapeneva demokratia
Osallistuvassa demokratiassa kansalaisyhteiskunnalla ja sen vaikuttamistoiminnalla on tärkeä rooli. Esimerkiksi YK:n vammaisyleissopimus korostaa vammaisten henkilöiden ja heitä edustavien järjestöjen osallistamista ja osallistumista kaikkeen heitä koskevaan päätöksentekoon.
Periaate kuvaa yleisemminkin kansalaisjärjestöjen merkitystä erilaisten heikossa asemassa olevien ihmisryhmien äänen esiintuojina osallistuvassa demokratiassa.
Minimi- tai eliittidemokraattisissa ajattelutavoissa kansalaisten tai heitä edustavien kansalaisjärjestöjen ei sen sijaan pitäisi osallistua laajasti poliittisia päätöksiä koskevaan keskusteluun. Tällöin korostetaan valtiollisen päätöksenteon tehokkuutta kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kustannuksella. Julkista tukea saavat kansalaisjärjestöt kehystetään julkisen sektorin taakaksi, jotka vaikuttamistoiminnallaan häiritsevät poliittista päätöksentekoa.
Nykyinen kapeneva käsitys kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallisesta tehtävästä ilmentää samalla kapenevaa tulkintaa demokratiasta, jossa kansalaisjärjestöt nähdään lähinnä valtiolle alisteisina ja sitä palvelevina.
Kirjoitus on osa moniäänistä artikkelisarjaa teemalla Kansalaisyhteiskunta ja demokratia, joka käsittelee yleistä eurooppalaista ja myös Suomessa tapahtuvaa demokratian heikentämistä. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta SOSTEn kantaa.
