
Teppo Eskelinen toimii yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa poliittista taloutta, yhteiskuntafilosofiaa sekä talouden ja demokratian suhteita.
Tämä kirjoitus on osa moniäänistä artikkelisarjaa teemalla Kansalaisyhteiskunta ja demokratia, joka käsittelee yleistä eurooppalaista ja myös Suomessa tapahtuvaa demokratian heikentämistä. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta SOSTEn kantaa.
Järjestöt edistävät hyvinvointia monin tavoin. Sen myötä niiden toiminta ja merkitys ovat kytköksissä hyvinvointivaltion rakenteisiin ja hyvinvointipalveluihin, usein täydentävinä ja joskus jännitteisinä.
Viime aikoina julkisuudessa on käyty kahta eri keskustelua. Yhtäältä esillä on ollut hyvinvointivaltion muutos, toisaalta järjestöjen toimintatilan kaventaminen. Harvemmin esiin nousee näiden kehityskulkujen kytkös. Tarpeen olisikin kysyä, mikä on järjestöjen erityinen merkitys hyvinvointivaltion muuttuessa.
Hyvinvointivaltion instituutioita näivetetään
Hyvinvointivaltion käsite on joustava ja monitulkintainen. Se toimii usein oikeutuksena suorastaan vastakkaisille politiikkaideoille. Toisinaan se edustaa nostalgiaa, toisinaan ajankohtaista politiikkaa. Jatkuva muutos pitää huolen siitä, että eilisen ja tämän päivän itsestäänselvyydet, kiistat ja tärkeimmät toimijat voivat olla kovin erilaisia.
Suomalaisen nyky-yhteiskunnan merkillepantava piirre on hyvinvointivaltion rapautuminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että perinteiset hyvinvointi-instituutiot periaatteessa toimivat ja myös nojaavat universalismin ihanteisiin kuten ennenkin, mutta niiden toimintaedellytyksiä näivetetään pikkuhiljaa.
Julkisuudessa esitetään nykyisin toistuvia puheenvuoroja koetusta tarpeesta uudelleenarvioida hyvinvointivaltion ”palvelulupausta”. Mutta riippumatta palvelulupauksen mitoituksesta, puhe lupauksesta sisältää oletuksen tuon lupauksen toteutumisesta. Rapautuvassa hyvinvointivaltiossa järjestelmä sen sijaan lupaa enemmän kuin pystyy toteuttamaan.
Näkymättömät esteet eriarvoistavat – palveluita joutuu vaatimaan
Lain takaamat oikeudet erilaisiin palveluihin ja etuuksiin ja näiden oikeuksien toteuttamiseksi suunnattujen resurssien taso eivät kohtaa. Joskus tuloksena on ollut suoranaisesti laittomia tilanteita, joskus yleistä painetta työn tehostamiseen julkisten palveluiden piirissä.
Erityisen olennainen seikka, johon olemme kollegoideni kanssa pyrkineet kiinnittämään huomiota, on näkymättömien esteiden muodostuminen. Kun rahat ja aika eivät riitä kaikkien palveluiden toteuttamiseen, niiden saamista hankaloitetaan. Järjestelmä tarjoaa lakisääteiset palvelut varmimmin niille, jotka tuntevat hyvinvointivaltion palvelupalettiin kuuluvat oikeutensa ja osaavat, jaksavat ja kokevat mahdolliseksi vaatia niitä.
Järjestelmän lattiatasolla tunnutaan olevan tilanteesta hyvinkin tietoisia. Vuonna 2025 toteutetussa selvityksessä sosiaali- ja terveydenhuollon priorisointiperiaatteista peräti 85 prosenttia noiden alojen ammattilaisista kertoi uskovansa, että vaatimalla voi saada parempaa hoitoa tai palvelua.
Tilanne synnyttää väistämättä uudenlaisia eriarvoisuuksia. On perusteltua olettaa, että nimenomaan sosiaali- ja terveyspalveluja eniten tarvitsevilla on useimmiten vähiten voimavaroja tai osaamista palveluiden vaatimiseen. Nykyjärjestelmä on myös kovin huono tunnistamaan tällaisia eriarvoisuuden muotoja.
Palveluita tarvitseva jää turhan helposti kohtaamaan palvelujärjestelmän yksin. Tämä pätee myös niihin lukuisiin ihmisiin, jotka kohtaavat sen toisten ihmisten puolesta: läheisinä, omaishoitajina, vanhempina. Heillä on edessään vaatimista, oikeuksiensa opiskelua ja strategioiden pohdintaa.
- Lue lisää: Temppurata vai kaikkien turva? – selviytymisen strategiat ja uudet eriarvoisuuden rakenteet murenevassa hyvinvointivaltiossa (uefconnect.uef.fi)
- Lue lisää: Sosiaali- ja terveydenhuollon priorisointiperiaatteet: Ammattilaiskyselyn tulokset (julkaisut.valtioneuvosto.fi)
Vertaistuki on enemmän kuin myötäelämistä
Kun palveluiden ja etuuksien saamisen tielle muodostuu näkymättömiä esteitä, ihmiset tarvitsevat sosiaalisen tuen lisäksi tai ohessa tietoa oikeuksistaan ja uskallusta vaatia heille kuuluvia palveluita. Kokemusten jääminen jakamatta on aina ikävää, mutta näissä olosuhteissa siitä tulee suorastaan vaarallista.
Vertaistuen tutkimus on erityisen havainnollista. Perinteisesti vertaistuki on jäsennetty sosiaalisena tukena, emotionaalisena myötäelämisenä. Nyt huomataan, että vertaistukiryhmän jäsenet kertovat vertaistuen merkityksestä niin, että sen olennaisia osia ovat etuuksia ja oikeuksia koskevan tiedon jakaminen ja vertaisten kannustaminen ”pitämään puolensa”.
Demokraattinen yhteiskunta tarvitsee järjestöjä myös edunvalvojina – nyt ja tulevaisuudessa
Järjestöillä on aina ollut moniulotteinen rooli, yhtäältä palveluntuottajina ja toisaalta osallisuuden kanavina. Demokraattisen yhteiskunnan kannalta keskeinen rooli on myös edunvalvonta: järjestöt vahvistavat muuten sivuun jäävien äänten kuuluvuutta päätöksenteossa.
Viimeksi mainittu rooli on viime aikoina ollut erityisen hyökkäyksen kohteena. Kun järjestöjä ajetaan ahtaammalle, tavoite vaikuttaa olevan viime kädessä integroida ne kokonaan palvelujärjestelmään. Tällaisessa maailmassa ne voisivat tuottaa palveluita, mutta eivät tuoda näitä palveluita tarvitsevien ihmisten ääntä päätöksentekoon.
Kuitenkin juuri tämän roolin tarve kasvaa, kun maailma ympärillä muuttuu. Kyse ei ole vain siitä, että itse järjestelmä toimii paremmin, kun päätöksentekoon tulee tietoa kokemuksista yhteiskunnan eri laidoilla ja nurkissa. Erityisesti rapautuvassa hyvinvointivaltiossa osallisuuden tunteeseen sekoittuu kokemus siitä, että jokin ryhmä tai taho pitää puolta.
Suomessa on perinteisesti ymmärretty, että toimiva demokratia edellyttää edunvalvonnan varmistamista monenlaisille ryhmille ja tarpeen tullen valtion toimintojen kritisoimista. On suorastaan traagista, että valtiosta on tullut allergisempi näille juuri nyt, kun näkymätön eriarvoisuus tihkuu palveluiden priorisoinnin arkeen.
Kirjoitus on osa moniäänistä artikkelisarjaa teemalla Kansalaisyhteiskunta ja demokratia, joka käsittelee yleistä eurooppalaista ja myös Suomessa tapahtuvaa demokratian heikentämistä. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta SOSTEn kantaa.

