Katson ulos. Lunta pyryttää, pakkasta on reippaasti ja vaikka aamu alkaa sarastaa, on näkymä epäselvä.
Jotenkin aika osuva tunnelma tähän aikaan, jossa elämme. Maailma ympärillämme tuntuu olevan kovin sekaisin. Jatkuvasti eteen vyöryvien uutisten ja uhkakuvien keskellä on haastavaa nähdä sitä tietä, jota haluaisi kulkea. Välillä mielessä käy kuin lumipyryä katsellessa; mitä jos vetäisi peiton päälle ja käpertyisi omalle sohvalle ja odottaisi, kunnes tilanne selkenee.
On ymmärrettävää, että olo on välillä voimaton. Ihmisten avun ja tuen tarve niin lähellä kuin kaukana on suuri ja kasvava. Omat ja järjestön voimavarat ovat rajalliset ja ainakin rahoituksen osalta pienenevät. Moni järjestö varmasti huokaisi helpotuksesta STEAn avustusesityksiä lukiessaan, kun leikkaukset eivät osuneetkaan tällä kertaa pahasti omalle kohdalle. Toisten kohdalla ehdotukset ovat niin raskaita, että tulevaisuuden vaihtoehdot alkavat olla vähissä.
Sote-järjestöiltä leikkaaminen ei ole säästö
Maan hallituksen päätökset tulevat leikkaamaan sote-järjestöjen avustuksia yli kolmanneksella tämän hallituskauden aikana. Ainakin. Pelkona nimittäin on, että kevään kehysriihessä lisäsäästöjen etsinnässä kaikki on taas mahdollista. Toivoa kuitenkin sopii, että järjestöjen viime syksyn vahva viesti on edelleen muistissa. Että STEA-rahoituksesta leikkaaminen ei ole säästö, vaan kulujen siirtäminen toisille menokohdille usein korkojen kera. Tätä viestiä meidän kaikkien tulee jatkuvasti korostaa päättäjien suuntaan.
Toinen tärkeä viesti on se, että järjestöjen hallinnollista taakkaa tulee keventää. Maan hallitus – moni aiempikin – on todennut tämän olevan tavoitteena, mutta toistaiseksi merkittäviä toimenpiteitä ei ole näkynyt. Resurssien supistuessa on välttämätöntä vähentää järjestöjen hallinnollista työtä. On selvää, että tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta tulee jatkossakin mitata, mutta esimerkiksi vahvempi siirtyminen yhden avustustyypin malliin keventäisi järjestöjen työtä merkittävästi ja ohjaisi avustusten käyttöä entistä vahvemmin sinne, missä sitä eniten tarvitaan.
Aurinko alkaa nousta. Päivä kirkastuu, pyrykin on vähentynyt. On pakko uskoa, että valo voittaa, että toivoa on. Ja vaikka kukaan ei voi tehdä kaikkea, jokainen voi osaltaan tehdä jotain paremman huomisen puolesta. Voimia ja uskoa työsi tärkeyteen!