Sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustukset puolittuvat tällä vaalikaudella. Ensi vuonna STEA-avustuksista leikataan kolmannes eli 84 miljoonaa euroa kuluvan vuoden tasoon verrattuna. Kyseessä on niin suuri summa, että se muuttaa sote-järjestökenttää kertaheitolla.
Tulevassa avustusjaossa painotetaan kohtaavaa työtä. Minkälaisia rakenteita kohtaava työ tarvitsee toteutuakseen? Tarkoittavatko avustusleikkaukset väistämättä järjestöjen fuusioita, vai voivatko järjestöt tehdä yhteistyötä myös muilla tavoin?
Hyvinvoinnin ja terveyden haasteita ei ratkaista vain ihmisiä kohtaamalla. Siihen työhön tarvitaan myös vaikuttamista ja kehittämistä. Sama koskee itse kohtaavaa toimintaa – sekään ei synny tyhjästä.
Kun vapaaehtoinen kohtaa järjestön kohderyhmää kasvokkain, vaikkapa paikallisen yhdistyksen vertaisryhmässä, hänen takanaan on paljon sellaista työtä, jota ryhmään osallistuva ihminen, tai päätöksentekijä, ei aina näe.
Joku on tutkinut ja koonnut tietoa ja kehittänyt sen pohjalta toimintamallin. Joku kouluttaa vapaaehtoisia ja tukee heitä eri tilanteissa. Joku huolehtii tiloista, tietosuojasta, vakuutuksista, taloudesta, digitaalisista järjestelmistä ja viestinnästä. Joku arvioi toiminnan tuloksia ja kehittää toimintamallia.
Jos uuden sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-avustusasetuksen ja avustuskriteerien myötä tätä varten vuosisadan aikana kehitetty kansallinen liittorakenne purkautuu, tarvitaanko jotain sen tilalle?
Kääntäisin katseen ja kysymyksen kohtaavan työn ruohonjuuritasolle. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten kohtaava työtä paikallisesti tekevät yhdistykset ja toimijat näkevät tilanteen. Minkälaista tietoa, toimintamalleja ja keskitettyä hallintoa tarvitaan kohtaamisten tueksi?
Millä tasolla nämä keskitetyt toiminnot tulee toteuttaa: onnistuuko tämä yhdistyksen sisällä, muiden paikallisten toimijoiden kesken tai alueellisella tasolla esimerkiksi hyvinvointialueen sisällä? Miten hyvät mallit saadaan leviämään muilla alueilla asuvien kohderyhmien tueksi? Mihin liittoa on tarvittu nyt, entä jatkossa?
Uusi tilanne vaatii uudenlaista ajattelua ja ratkaisuja
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen tulevaisuus, rakenteet ja toiminta ovat olleet suosittuja puheenaiheita viime kuukausina.
Esimerkiksi entinen sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä ja entinen Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja Elli Aaltonen keskustelivat MTV:llä sosiaali- ja terveysjärjestöjen tulevaisuudesta. Molemmat tuntevat suomalaisen sosiaali- ja terveysjärjestelmän myös Kelan entisinä pääjohtajina.
Lue lisää: https://www.mtv.fi/lyhyet/8ceb4fcf733b710dc81e/video-kuka-auttaa-kun-jarjestot-supistavat-toimintaa… (mtv.fi)
Keskustelussa esitettiin kaksi isoa kysymystä: tarvitseeko Suomi nykyisen määrän järjestöjä, mukaan lukien keskus- ja kattojärjestöjä ja jos ei, millainen rakenne niiden tilalle pitäisi rakentaa.
Hyssälä esitti muun muassa, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen ei välttämättä itse tarvitsisi tehdä tutkimustyötä, vaan ministeriön pitäisi auttaa järjestöjä muun muassa THL:n, Kelan ja yliopistojen tutkimusosastojen pöytiin.
Esityksen suurin vahvuus on mielestäni siinä ajatuksessa, että tässä tilanteessa, kun valtionavustukset puolittuvat, tarvitaan täysin uudenlaista ajattelua, mutta myös julkisten toimijoiden vahvaa osallistumista ratkaisemaan järjestöjen kohtaama uusi tilanne.
Sote-järjestöjen tutkimustiedon tarpeisiin voidaan vastata myös hyödyntämällä olemassa olevia tutkimusrakenteita, kuten THL:ää, Kelaa ja yliopistoja. Tämä kuitenkin edellyttää, että järjestöt ovat tiiviisti mukana tutkimusprosessin eri vaiheissa tutkimustarpeiden määrittelystä suunnitteluun, toteutukseen ja tulosten analysointiin. Itsestään tämä ei synny, vaan tähän tarvitaan ”julkista johtamista”.
Rakenteita voi uudistaa muillakin tavoilla kuin järjestöfuusioilla
Rakenteiden uudistamisen ei tarvitse tarkoittaa vain järjestöjen yhdistymisiä. Esimerkkiä voi hakea ammattikorkeakoulumaailmasta, jossa osa ammattikorkeakouluista on toiminut niin sanotussa strategisessa liittoumassa tai konsortiossa.
Nämä ammattikorkeakoulut ovat säilyneet itsenäisinä organisaatioina, mutta ne ovat rakentaneet yhteistä toimintaa muun muassa opetukseen, tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan sekä kansainväliseen toimintaan.
Mallia arvioineessa selvityksessä liittoumaa on pidetty toimivana vaihtoehtona korkeakoulujen fuusioille, ja yhteistyöllä on tavoitettu synergiaetuja sekä sellaisia palveluja ja osaamista, joissa kolmen korkeakoulun yhteinen kapasiteetti tuottaa enemmän lisäarvoa kuin erillinen tekeminen.
Lue lisää: https://www.theseus.fi/handle/10024/429937
Vastaavaa ajattelua voisi soveltaa myös sote-järjestöihin. Kaikkien järjestöjen ei tarvitse yhdistyä yhdeksi organisaatioksi, jotta niiden keskitettyjä toimintoja voidaan koota suuremmiksi kokonaisuuksiksi.
Useampi järjestö voisi säilyttää oman identiteettinsä, jäsenyhteisönsä ja erityisosaamisensa, mutta tuottaa yhdessä esimerkiksi hallintoa, viestintää, varainhankintaa, tutkimusta ja tiedontuotantoa, toimintamallien kehittämistä tai valtakunnallista vaikuttamista.
Tällöin rakennemuutoksen vaihtoehdot eivät olisi vain ”toiminnan loppuminen tai fuusioituminen”, vaan niiden väliin syntyisi joukko erilaisia yhteistoiminnan rakenteita.
Onnistunut rakennemuutos vaatii hallitun toteutuksen
Näin suuri rakennemuutos voidaan toteuttaa onnistuneesti vain, jos se perustuu tutkittuun tietoon ja yhteiseen kehittämiseen. Muutoksen toteuttamiseen on myös varattava riittävästi aikaa, osaamista ja resursseja.
Tällainen muutos on myös erittäin vaikea tehdä, jos valtionavustuksista vastaava ministeriö ei ole mukana yhteiskehittämässä ratkaisuja.
Jäsentemme kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta tiedämme, että valtakunnalliset sote-järjestöt ovat valmiita suunniteltuihin ja hallittuihin muutoksiin. SOSTE jatkaa keskusteluja eri toimijoiden kanssa.