STEAn uudet avustuskriteerit ja niitä seurannut asetusmuutos eivät koske vain sitä, mihin järjestöille myönnetään rahaa. Ne koskevat myös sitä, millainen järjestötyö nähdään yhteiskunnassa hyväksyttävänä ja rahoituksen arvoisena. Kirjoitus käsittelee kohtaavan työn, neuvonnan, vaikuttamisen ja järjestöjen oikeusvaltiollisen tehtävän välistä suhdetta.
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen vuoden 2027 valtionavustuksista ollaan leikkaamassa lähes kolmannes tämän vuoden tasosta. Leikkaus on raju, mutta vähintään yhtä merkittävä on tapa, jolla sitä on ryhdytty toteuttamaan.
Kesäkuussa STEA julkaisi vuoden 2027 avustuskriteerit, joita sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman oli jo kevään ajan julkisuudessa pohjustanut. Kriteerien pohjalta julkaistiin jatkoavustusten hakuilmoitus.
- Lue lisää: STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 (stea.fi)
- Lue lisää: Vuonna 2027 myönnettävien jatkoavustusten hakuilmoitus (stea.fi)
Tämän jälkeen prosessi herätti poikkeuksellista kritiikkiä myös hallituksen sisältä, ja pääministeri Orpo määräsi STM:n tuomaan valtioneuvoston yleisistuntoon kiireellisen asetusmuutoksen.
- Lue lisää: Pääministeri Orpo määräsi STEA-avustusten asetusmuutoksen esittelyajankohdasta (valtioneuvosto.fi)
Asetus hyväksyttiin 13.8.2026. Asetus ei kuitenkaan ratkaissut kriteerisoppaa. Päinvastoin se teki näkyväksi, mistä kiistassa todella on kyse: sote-järjestöjen roolia yhteiskunnassa halutaan kaventaa kohti yksittäisiin kohtaamisiin rajattua käsitystä järjestötyöstä, samalla kun järjestölähtöinen neuvonta, muu asiantuntijatyö, vaikuttaminen ja järjestöjen yhteinen koordinaatio asetetaan epäilyttävään valoon.
Kohtaava asiakastyö nostettiin asetuksen painopisteeksi
Aiemmin rahoitusasetuksen 2 §:n 1. momentti määräsi, että avustuksia voidaan myöntää sosiaalisen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen huomioiden erityisesti toiminnan yleishyödyllisyys, yhteiskunnallinen tarve ja käytettävissä oleva määräraha.
Pykälään lisättiin uusi 2 momentti, jonka mukaan ”painopisteenä valtionavustuksissa on järjestön toiminnassa osoitettava konkreettinen ja kohtaava asiakastyö.” Lisäksi momenttiin lisättiin jo entuudestaan rahoituslain 3 §:stä löytyvä virke: ”Avustettavan toiminnan tulee osaltaan tukea ihmisten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa sekä perusoikeuksien toteutumista.”
- Lue lisää: Rahoituslain 3 § (finlex.fi)
Lisäksi avustusten myöntämisen erityisiä edellytyksiä koskevaan 3 §:ään tehtiin uusia kohtia, joiden mukaan avustusten edellytyksenä on esimerkiksi se, että avustettavaksi haettua toimintaa on sopeutettu toimintaympäristön muutoksiin ja haettaessa avustusta on selvitetty toiminnan tavoittavuus ja osallistumisen avoimuus.
Muutos ei siis suinkaan ole pelkkä tekninen täsmennys. Kun kohtaava asiakastyö nostetaan avustettavaa toimintaa koskevaan pykälään valtionavustusten painopisteeksi, se muuttaa koko arvioinnin lähtökohtaa. Järjestöjen on jatkossa osoitettava yhä selvemmin, miten niiden työ näyttäytyy kohtaamisena, vaikka järjestöjen työn vaikuttavuus syntyy usein siitä, mitä kohtaamisen jälkeen tapahtuu.
Tämä on ratkaiseva muutos. Painopisteellä tulee olemaan erittäin merkittävä rooli STEAn avustusharkinnassa. Se ohjaa olennaisesti sitä, millaista järjestötyötä pidetään rahoituksen arvoisena tilanteessa, jossa jaettava raha vähenee rajusti. Kysymys ei siis ole julkisen vallan arvostuksen osoituksesta järjestöjen kohtaavalle toiminnalle. Kysymys on ennen kaikkea siitä, mitä muuta järjestöjen katsotaan saavan tehdä.
Kohtaava työ asetetaan väärään vastakkainasetteluun
Koko kriteeri- ja asetusprosessin läpi on kulkenut sama ongelmallinen vastakkainasettelu. Rydmanin ulostuloissa kohtaava työ on esitetty järjestöjen varsinaisena ja ensisijaisena tehtävänä, kun taas neuvonta, muu asiantuntijatyö ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen asetetaan käytännössä toissijaiseen ja epäilyttävään asemaan, erityisesti jos tätä tekevät keskitetysti erilaiset liitot tai kattojärjestöt.
Tässä ministerin linjassa erityisesti keskus- ja kattojärjestöjen työ onkin kehystetty ongelmaksi: hallinnoksi, päällekkäisyydeksi tai etäisyydeksi varsinaisesta auttamistyöstä. Tämä on nurinkurista. Juuri liittorakenteisiin järjestöt ovat vuosikymmenten aikana koonneet neuvontaa, asiantuntemusta, koulutusta, koordinaatiota ja vaikuttamistyötä – jotta jokaisen pienen yhdistyksen ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, vaan ne voivat keskittyä ennen kaikkea ihmisten kohtaamiseen.
Nyt asetuksen perustelumuistiossa todetaan suoraan, että uuden asetuksen mukaisesti keskus- ja kattojärjestöjen rahoittaminen vähenee nykyisestä merkittävästi. Avustusta voitaisiin kuitenkin myöntää keskus- tai kattojärjestölle, ”mikäli se toteuttaa kohtaavaa toimintaa tai mikäli sen työ on oleellista toisen järjestön kohtaavan toiminnan järjestämisen kannalta”.
Muistio ei ota kantaa siihen, millaisen toiminnan katsotaan olevan oleellista kohtaavan toiminnan järjestämiseksi. Kuitenkin hyvin todennäköiseltä vaikuttaa, että leikkaukset kohdistuvat juuri niihin rakenteisiin, joiden avulla pienemmät yhdistykset saavat neuvontaa, koulutusta, näkyvyyttä ja tukea omaan kohtaavaan työhönsä.
Julkisella ja yksityisellä sektorilla osaamisen kokoamista suurempiin yksiköihin on perusteltu kustannustehokkuudella, laadulla ja kyvyllä hallita kokonaisuuksia. Hallintoa keskitetään, asiantuntijatoimintoja kootaan ja päällekkäistä työtä pyritään vähentämään juuri siksi, ettei jokaisen yksikön tarvitsisi ylläpitää kaikkea osaamista itse.
Sote-järjestöjen kohdalla sama logiikka näyttää kääntyvän päälaelleen. Kun järjestöt ovat koonneet neuvontaa ja vaikuttamistyötä liittoihin, keskusjärjestöihin tai kattojärjestöihin, sitä ei nähdäkään tehokkuutena vaan paisutettuna hallintona. Ei työnjaon selkeyttämisenä vaan etäisyytenä ihmisistä.
Kohtaava työ ei pääty kohtaamiseen
Järjestö saa siis kohdata nälkää näkevän sairaan ihmisen, kuunnella häntä ja ehkä tarjota hänelle ruokaa tai vertaistukea. Mutta jos järjestön työ alkaa rakentua sen varaan, että se neuvoo ihmisiä oikeudesta toimeentulotukeen tai terveyspalveluun, työ alkaakin näyttäytyä vähemmän kohtaamisena ja enemmän epätoivottuna neuvonta- tai asiantuntijatyönä.
Jos järjestö lisäksi kertoo julkisesti, että sama hätä koskee tuhansia ihmisiä ja vaatii julkista valtaa huolehtimaan heidän perusoikeuksistaan, se äkkiä leimataan oppositiopolitiikaksi tai ”edustuskekkuloinniksi”.
Kuitenkin juuri tämän ketjun: kohtaamisen, neuvonnan ja vaikuttamisen, toteuttaminen on sote-alan kansalaisjärjestökentän tehtävä. Alan yhdistyksiä ja säätiöitä on perustettu juuri siksi, että ihmisten hädästä syntyy tukea, tuesta tietoa sen tarpeesta, tiedosta vaatimuksia hädän syiden korjaamiseksi. Ketjun tavoiteltuna lopputuotteena on yhteiskunnallinen vastuu.
Kohtaaminen ilman neuvontaa, asiantuntemusta ja vaikuttamista on pelkkää oireiden hoitamista. Yhteiskunta, joka rahoittaa vain hiljaista auttamista, mutta suhtautuu vihamielisesti siihen, että järjestöt vaativat ongelmien syiden korjaamista, kaventaa samalla oikeusvaltion ja perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta välttämätöntä kansalaisyhteiskunnan tehtävää.
Siksi kiista ei koske vain järjestöjen rahoitusta. Kohtaamisista syntyvä tieto, neuvonta ja vaikuttaminen ovat keinoja, joilla haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kokemukset tulevat poliittisten päätöksentekijöiden tietoon ja perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista voidaan vaatia käytännössä. Tätä työtä ei saa pitää kohtaavan työn vastakohtana. Se on järjestöjen yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamista ja erittäin keskeinen taustasyy sille, miksi järjestö on ylipäätään olemassa ja miksi se tekee kohtaavaa työtä.
”Saa tehdä, muttei meidän rahoillamme”
Tässä kohtaa Rydmanin rahoituslinjaa puolustavan on helppo esittää vastaväite: eihän järjestöjä kielletä neuvomasta, tutkimasta tai vaikuttamasta. Niihin ei vain anneta julkista rahaa.
Vastaväite kuulostaa selkeältä. Eduskunnalla ja valtioneuvostolla on tietenkin oikeus määrittää, mihin julkista rahaa käytetään. Se kuitenkin sivuuttaa sekä järjestöjen toimintaympäristön että suomalaisen järjestörahoituksen historian. Rahoitusehdot eivät ole neutraali sivuseikka silloin, kun julkinen rahoitus on monelle sote-järjestölle toiminnan tosiasiallinen edellytys. Silloin rahoituskriteereillä ohjataan sitä, millainen kansalaisyhteiskunta saa käytännössä toimia.
Suomessa tämä kysymys on erityisen olennainen. Sote-järjestöjen nykyinen avustusjärjestelmä ei syntynyt tavallisena budjettirahoituksena, jossa valtio olisi alun perin päättänyt jakaa järjestöille rahaa omista yleisistä varoistaan. Sen taustalla on Raha-automaattiyhdistyksen RAY:n pitkä perintö: julkisoikeudellinen yhdistys, jonka jäseninä saattoivat olla terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia edistävät yleishyödylliset yhteisöt ja säätiöt ja jonka tarkoituksena oli hankkia varoja terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen rahapelitoiminnalla.
Sittemmin tämä sote-järjestökentän historiaan kiinnittynyt rahoituskanava siirrettiin julkisen vallan toimesta ensin osaksi valtion kokonaan omistamaa rahapeliyhtiötä. Vuoden 2017 alussa RAY, Veikkaus ja Fintoto yhdistyivät uudeksi Veikkaus Oy:ksi, ja RAY:n avustustoiminta siirtyi STM:n yhteyteen perustetulle STEAlle. Vasta vuoden 2024 alusta sote-järjestöjen avustukset on myönnetty suoraan valtion budjettivaroista. Veikkauksen tuotto puolestaan käytetään yleiskatteisesti valtion talousarvion mukaisiin menoihin ilman määriteltyjä käyttökohteita.
Tälle muutokselle oli rahapelihaittojen ehkäisemisen näkökulmasta ymmärrettävät perusteet. Mutta samalla on tunnistettava, mitä tapahtui järjestöjen kannalta: niiden itse luoma rahoituskanava muuttui vaiheittain yleiseksi budjettirahoitukseksi. Siksi valtio ei voi uskottavasti kohdella rahoitusta vain poliittisena almuna, jonka ehdoilla se voi määritellä järjestöjen hyväksyttävän yhteiskunnallisen roolin yhä ahtaammaksi.
Järjestöillä ei tietenkään ole subjektiivista oikeutta tietynsuuruiseen avustukseen. Ratkaisevaa on, millaista kansalaisyhteiskuntaa julkinen valta rahoituskriteereillään rakentaa. Jos rahoituksen arvoiseksi hyväksytään vain yksittäisiin kohtaamisiin rajattu työ, mutta ei neuvontaa, asiantuntemusta, koordinaatiota tai vaikuttamista, järjestöiltä ei viedä pelkästään rahaa. Niiltä kavennetaan sitä demokraattista tehtävää, jonka vuoksi kansalaisyhteiskuntaa oikeusvaltiossa tarvitaan.
“Ei kuulu teille” on oikeusvaltiolle vaarallinen viesti
Suomi on edelleen vakiintunut oikeusvaltio, mutta autoritaariselle politiikalle ominaiset tavat kaventaa kansalaisyhteiskunnan tilaa eivät ole Suomellekaan vieraita. Yksittäinen avustusasetuksen muutos ei tietenkään ole osoitus oikeusvaltion romahduksesta, mutta se voi olla varoitusmerkki siitä, mihin suuntaan suomalaista yhteiskuntaa ollaan viemässä. Siksi näistä yksittäisistäkin muutoksista pitää pyrkiä puhumaan ajoissa ja laajemmassa kontekstissa.
Monessa maassa julkinen valta on rajoittanut kansalaisyhteiskuntaa myös suoraan, esimerkiksi vaikeuttamalla kriittisten järjestöjen toimintaa tai kieltämällä poliittisesti epätoivottuina pitämiensä järjestöjen toiminnan. Suomenkaan historiassa kansalaisyhteiskunnan vapaus ei ole ollut itsestäänselvyys. 1920-luvulla ja 1930-luvun taitteessa myös Suomessa rajoitettiin poliittisesti epäilyttävinä pidettyjen järjestöjen toimintaa. Kohteena ei ollut vain puoluepolitiikka, vaan myös sellaista kansalaistoimintaa, jossa vaadittiin parempaa turvaa työttömille ja muille heikossa asemassa oleville. Nykytilanne ei ole tähän rinnastettava. Historia kuitenkin muistuttaa, miksi vallanpitäjien haluun määritellä kansalaisyhteiskunnan “oikea” rooli on syytä suhtautua vakavasti.
Kansalaisyhteiskunnan kaventaminen ei nykyisin yleensä alakaan järjestöjen kieltämisestä. Se alkaa usein arkisemmin: julkinen valta määrittelee yhä ahtaammin, millainen järjestötoiminta sopii julkisen vallan määrittelemään rooliin.
Ilmiötä on kuvattu osuvasti irlantilaisessa That’s Not Your Role -raportissa, jossa tarkasteltiin valtion rahoituksen ja järjestöjen vaikuttamistyön suhdetta. Raportin nimi tiivistää olennaisen viestin: julkista rahoitusta saava järjestö saa kyllä tuottaa palveluja ja kohdata ihmisiä, mutta sen yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkaa helposti näyttää rahoittajan silmissä sopimattomalta. Raportissa kyselyyn vastanneista järjestöistä merkittävä osa kertoi rajoittaneensa vaikuttamista, kampanjointia tai viestintää rahoituksen menettämisen pelossa.
- Lue lisää englanniksi: Irish Council for Civil Liberties. (2024) That’s not your role: State funding and advocacy in the Irish community voluntary and non-profit sector. HRB National Drugs Library
Kansalaisyhteiskunnan tila on osa oikeusvaltion arviointia
Eurooppalaisessa oikeusvaltiokeskustelussa kansalaisyhteiskunnan tila on ymmärretty osaksi demokratian ja oikeusvaltion arviointia. Euroopan komission oikeusvaltiokertomusten yhteydessä kansalaisyhteiskunnan toimintatila ei ole irrallinen järjestöpolitiikan yksityiskohta, vaan osa oikeusvaltion kokonaisarviointia. Vuoden 2026 oikeusvaltiokertomuksen yhteydessä komissio totesi, että useissa EU-maissa kansalaisyhteiskunnan toimijat raportoivat yhä haasteista, myös rahoitukseen liittyvistä rajoituksista.
Euroopan neuvoston ministerikomitea on jo vuonna 2007 antanut suosituksen järjestöjen oikeudellisesta asemasta Euroopassa. Suosituksessa järjestöjen merkitys demokratialle ja ihmisoikeuksille kytketään muun muassa julkiseen keskusteluun osallistumiseen, viranomaisten läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden turvaamiseen sekä lain ja julkisen politiikan muutosten ajamiseen. Samassa suosituksessa todetaan, että järjestöjä tulisi tukea niiden tavoitteiden toteuttamisessa julkisella rahoituksella ja muilla tukimuodoilla, ja että julkisen tuen on perustuttava selkeisiin ja objektiivisiin kriteereihin.
- Lue lisää englanniksi: Council of Europe Publishing. (2007). Legal status of non-governmental organisations in Europe (pdf)
Suosituksen ydin ei siis ole se, että valtio ei saisi lainkaan asettaa avustuskriteerejä. Se saa. Mutta suosituksen mukaan järjestöjen tulee voida tehdä tutkimusta, koulutusta ja vaikuttamistyötä julkisen keskustelun kysymyksissä riippumatta siitä, vastaako niiden kanta hallituksen politiikkaa vai edellyttääkö se lain muuttamista. Juuri siksi on ongelmallista, jos julkisen tuen kriteerit alkavat käytännössä ohjata järjestöjä pois tästä tehtävästä.
Samaa korostavat Venetsian komission ja OSCE/ODIHRin yhdistymisvapautta koskevat linjaukset. Niiden mukaan järjestöillä on oikeus osallistua poliittiseen ja julkiseen keskusteluun myös silloin, kun niiden kanta poikkeaa hallituksen politiikasta tai vaatii lain muuttamista. Linjaukset kytkevät järjestöjen toimintakyvyn myös resursseihin: yhdistymisvapaus menettäisi merkitystään, jos järjestöillä ei olisi mahdollisuutta saada ja käyttää toimintaansa tarvittavia resursseja, mukaan lukien julkista ja yksityistä rahoitusta.
- Lue lisää englanniksi: OSCE Office for Democratic Institutions and Human Rights. (2015). Joint Guidelines on Freedom of Association
Järjestöjen ydintehtävä on myös kysyä, miksi haavoja syntyy
Tätä taustaa vasten on nurinkurista asettaa kohtaava työ vastakkain neuvonnan, asiantuntijatyön, koordinaation ja vaikuttamisen kanssa. Sote-järjestöt eivät ole vain palvelujärjestelmän pehmeä jatke. Ne ovat myös vallankäytön valvojia, kokemustiedon kokoajia ja niiden ihmisten äänen välittäjiä, jotka eivät muuten pääse päätöksenteossa kuuluviin.
Järjestöjen tehtävä oikeusvaltiossa ei ole olla kiitollinen siitä, että ne saavat paikata haavoja. Niiden tehtävä on myös kysyä, miksi haavoja syntyy, miksi samat ihmiset jäävät toistuvasti ilman apua ja mitä julkisen vallan pitäisi tehdä toisin. Jos tämä tehtävä rajataan pois, järjestöiltä ei viedä vain tiettyjä rahoitettavia toimintamuotoja. Niiltä viedään merkittävä osa siitä demokraattisesta tarkoituksesta, jonka vuoksi kansalaisyhteiskuntaa oikeusvaltiossa tarvitaan.