Oman järjestötyöelämäosallisuuteni viimehetkinä sain olla mukana innostavassa kehittämishankkeessa: Osallisuuden osaajat järjestöissä. Kuuluin SOSTEn edustajana Opintokeskus Siviksen hankkeen ohjausryhmään.
Lue lisää: Osallisuuden osaajat järjestöissä
Mistä innostukseni kumpuaa? Monista asioista.
Oivalluksia osallisuuden rakentajan roolista
Järjestöt ovat aina luoneet edellytyksiä erilaisten ihmisten, usein haavoittuvassa asemassa olevien, osallisuudelle. Monet yhdistyksissä toimivat eivät ehkä kuitenkaan ole ymmärtäneet, mitä se osallisuus tarkkaan ottaen on ja mikä siinä on oman yhdistyksen rooli. Jo osallisuus sanakin on hankala.
Siviksen hanke avasi hämärähköä käsitettä ja auttoi järjestötoimijoita itseään näkemään ja jäsentämään, miten järjestötoiminta lisää mukana olevien ihmisten osallisuutta. Hankkeen materiaaleja voivat hyödyntää kaikki järjestötoimijat.
Hankkeessa syntyi järjestöihin sopiva osallisuuskäsitys: niiden mahdollistama osallisuus rakentuu neljästä toisiaan täydentävästä ulottuvuudesta: järjestö rakentaa yhteisöjä, vaikuttaa, vahvistaa yksilöitä sekä tuottaa ja välittää tietoa. Taustalla on THL:n määrittely, jonka mukaan osallisuutta koetaan omassa elämässä, yhteisöissä ja yhteisestä hyvästä. Käsitteitä sovellettiin siihen, miten järjestöt voivat vahvistaa niissä eri rooleissa mukana olevien mahdollisuuksia osallistua, vaikuttaa, kuulua yhteisöihin ja saada itselleen merkityksellistä tietoa.
Työkalut konkretisoivat osallisuuden
Jos käsitteen määrittelylläkään ei ihan tavoita osallisuutta, ymmärtämisessä auttavat hankkeessa luodut työkalut. Ne tukevat osallisuuden arviointia, kehittämistä ja tulevaisuustyötä. Työkaluja kehitettiin paitsi tutkimuksen pohjalta myös yhdessä työpajoihin ja valmennuksiin osallistuneiden kanssa: suutarin lapsella oli kengät.
Osallisuusmittarilla yhdistys saa helposti hyödynnettävää tietoa toiminnan vaikutuksista osallistujien osallisuuden kokemuksiin. Mittarissa on kymmenen väittämää, joita yhdistyksessä mukana olevat arvioivat. Niitä ovat muun muassa:
Uskallan täällä sanoa, mitä mieltä olen.
Tähän yhteisöön kuuluminen on minulle merkityksellistä.
Voin vaikuttaa siihen, mitä täällä tehdään.
Osallisuusympyrällä taas vaikkapa luottamushenkilöt, vapaaehtoiset ja toimihenkilöt voivat arvioida, miten toiminta rakentaa yhteisöä, auttaa vaikuttamaan, vahvistaa yksilöitä ja tuottaa ja välittää tietoa. Näin voidaan tunnistaa kehittämiskohteita.
Oppeja tulevaan, ei hankkeiden hautausmaalle
Ennakointi ja tulevaisuustyö olivat yksi painopiste. Myös siihen tehtiin työkaluja, kuten Tee tulevaisuus -työkalupakki, kokoelma ennakointiteemaisia harjoituksia. Se yhdistää osallisuuden edistämisen tulevaisuusajatteluun.
Hankkeessa pidettiin kiinni siitä, että tuotokset ovat käyttökelpoisia pitkään ja ne löytyvät myös hankkeen päätyttyä. Työkalut, Osallisuuteen oppimassa -opas, ja verkkokoulutus ovat kaikkien käytettävissä verkossa Sivis-kampuksella.
Kehittämistä epävarmuuden ja leikkausten keskellä
Järjestöjen osallisuus- ja tulevaisuustyön näkökulmasta hanke osui vaikeaan aikaan: hallitus alkoi rajoittaa järjestöjen roolia ja tilaa toimia. Se on leikannut rajusti valtionavustuksia ja halunnut rajata sitä, mihin jäljelle jääviä avustuksia saa käyttää. Hankkeessa järjestöjen olennaisiksi tehtäviksi nähdyt vaikuttaminen ja tiedon tuottaminen ja välittäminen alettiin nähdä sopimattomana lobbaamisena.
Tämä näkyi hankkeessa: mukana olleissa järjestöissä epävarmuus lisääntyi, taloudellinen tilanne kiristyi ja niissä käytiin muutosneuvotteluja. Henkilöstöä ja vapaaehtoisia oli yhä vaikeampi tavoittaa kehittämistoimintaan. Joidenkin osallistuminen katkesi, kun työsuhde loppui.
Monen oli varmasti vaikeaa suunnata katsetta tulevaisuuteen. Tästä huolimatta koulutuksille, valmennuksille ja kehittämistyökaluille oli tarvetta. Se näkyi palautteessa ja siinä, että tuotoksia hyödynnettiin laajasti: saatiin eväitä valmistautua muutoksiin.
Halutaanko osallisuutta oikeasti lisätä?
Avustusleikkaukset ja poliittisten päättäjien rajaukset siitä, mitä järjestöjen on lupa tehdä, saavat pohtimaan, toivotaanko ihmisten osallisuuden vahvistuvan. Se olisi tärkeä osa toimivaa liberaalia demokratiaa, joka kuitenkin on nyt yhä enemmän epäsuosiossa niin meillä kuin muuallakin.
Sitran ohjelmajohtaja Hannu-Pekka Ikäheimo kirjoittaa SOSTEn kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa käsittelevässä kirjoitussarjassa:
”Suomessa kansalaisten luottamus omiin vaikutusmahdollisuuksiin on erittäin alhainen ja osallistuminen kasautuu voimakkaasti tietyille jo valmiiksi aktiivisille väestöryhmille. Kansalaisjärjestöjen pitäisi omalla toiminnallaan pystyä rikkomaan tätä trendiä, ei vahvistaa sitä. Tässä mielessä niiden rooli ei ole vain täydentävä, vaan ratkaiseva.”
Lue lisää: Hannu-Pekka Ikäheimo: Luottamus koetuksella – järjestöjen rooli sosiaalisen pääoman turvaajina
Osallisuuden lisääminen linkitettävä demokratian vahvistamiseen
Samaisessa SOSTEn kirjoitussarjassa tutkija Petri Ruuskanen kysyy, olemmeko siirtymässä osallistuvasta demokratiasta kohti minimidemokratiaa. Hän muistuttaa, että osallistuvassa demokratiassa kansalaisyhteiskunnalla ja sen vaikuttamisella on tärkeä rooli.
Esimerkiksi YK:n vammaisyleissopimus korostaa vammaisten henkilöiden ja heitä edustavien järjestöjen osallistamista ja osallistumista kaikkeen heitä koskevaan päätöksentekoon. Ruuskasesta periaate kuvaa yleisemmin kansalaisjärjestöjen merkitystä osallistuvassa demokratiassa heikossa asemassa olevien ihmisryhmien äänen esiintuojina.
Minimi- tai eliittidemokraattisissa ajattelutavoissa taas kansalaisten tai heitä edustavien kansalaisjärjestöjen ei pitäisi osallistua laajasti poliittisia päätöksiä koskevaan keskusteluun. Julkista tukea saavat järjestöt kehystetään julkisen sektorin taakaksi, jotka häiritsevät vaikuttamistoiminnallaan poliittista päätöksentekoa.
Ruuskanen toteaa, että nykyinen kapeneva käsitys kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallisesta tehtävästä ilmentää kapenevaa tulkintaa demokratiasta, jossa kansalaisjärjestöt nähdään lähinnä valtiolle alisteisina ja sitä palvelevina.
Ei kai meillä oikeasti tätä haluta?
Lue lisää: Petri Ruuskanen: Osallistuvasta demokratiasta kohti minimidemokratiaa?