Suomen alkoholilakia ollaan jälleen kerran uudistamassa. Muutosehdotuksista merkittävimmät koskevat alkoholin kotitoimitusta ja ulkomaantilauksia. Ne ovat herättäneet polemiikkia ja vastakkaisia kantoja on perusteltu eri tavoin. Sekä hallituksen lakiesityksessä että julkisessa keskustelussa on viitattu tiheästi korkeimman (KKO) oikeuden syyskuiseen päätökseen (KKO:2025:71) ja erilaisia näkemyksiä on esitetty siitä, mitä KKO päätti alkoholin etämyynnistä.
Joidenkin kommentoijien mukaan KKO olisi nyt päättänyt, että alkoholin etämyynti on sallittua. Asia ei ole aivan niin yksinkertainen. KKO nimittäin katsoi, että verotuksessa käytetty etämyynnin käsite ei sellaisenaan sovellu alkoholilain tulkintaan. Koska käsittelyssä oli alkoholilaista sisältönsä saava alkoholirikos, KKO ei varsinaisesti lausunut mitään siitä, onko alkoholin ”etämyynti” yleisesti sallittua vai kiellettyä. Ratkaisussaan se päätyi siihen, että tietynlaisissa tilanteissa se, mitä verolainsäädäntöä sovellettaessa katsotaan ”etämyynniksi” ei ole alkoholilain vastaista.
Ratkaistu asia
Ratkaistussa asiassa KKO:2025:71 oli kyse törkeästä alkoholirikoksesta. Syytetty oli myynyt alkoholia omistamansa virolaisen yhtiön verkkokauppasivustojen kautta. Tilatessaan juomia asiakas oli voinut valita, noutaako hän ne itse tai järjestääkö jonkin kolmannen tahon noutamaan tuotteet myyjän varastolta. Vaihtoehtoisesti asiakas oli voinut valtuuttaa myyjän ehdottaman, myyjästä riippumattoman huolintayhtiön avustamaan kuljetussopimuksen tekemisessä kuljetusliikkeen kanssa. Jos asiakas oli valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, kuljetusliike oli toimittanut alkoholijuomat asiakkaalle Suomeen. KKO katsoi, että syytetty ei ollut alkoholilain vastaisesti tuonut maahan alkoholijuomia eikä myynyt niitä Suomessa. Syyte hylättiin.
Miksi KKO:n ratkaisu on saanut niin paljon huomiota?
Taustalla on epäselvä oikeustila, joka koskee niin kutsuttua etämyyntiä. Nykyisen alkoholilain esitöissä puhutaan alkoholin etämyynnistä, vaikka itse lakitekstissä siitä ei suoraan sanota mitään. Eduskuntakäsittelyn aikana perustuslakivaliokunta totesikin, että ”ehdotetut säännökset ja niiden perustelut ovat näin ollen epäselvässä suhteessa ja osin jopa ristiriidassa keskenään” ja että ”jos tarkoituksena on saattaa etämyynti rangaistavaksi, tulee siitä säätää perustuslain 8 §:n laillisuusperiaatteen täyttävällä rangaistussäännöksellä”. Myös eduskunnan talousvaliokunta, lakivaliokunta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta totesivat, että etämyynnin kielto ja rangaistavuus eivät selvästi ilmene lainsäädännöstä ja että puute on syytä korjata.
Sosiaali- ja terveysvaliokunta katsoi kuitenkin, että säännöksiä ei ollut mahdollista selkeyttää eduskuntakäsittelyssä käytettävissä olleella ajalla niin, että kaikki etämyyntiin liittyvät EU- ja vero-oikeudelliset seikat olisi otettu huomioon, joten se lykkäsi selventämisen tehtäväksi myöhemmin. Siten sääntelyn tulkinta jäi oikeuskäytännön eli tuomioistuinten ratkaisujen varaan.
Korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa sekä valvoo lainkäyttöä omalla toimialallaan. Korkeimman oikeuden keskeisin tehtävä on antaa ennakkopäätöksiä sellaisista kysymyksistä, joihin laki ei anna selvää vastausta. Ennakkopäätöksillä annetaan oikeusohjeita tulevien vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle ja pyritään varmistamaan, että tuomioistuimet eri puolilla maata tulkitsevat lakia samalla tavalla. Siten KKO tavallaan täyttää ratkaisuillaan lainsäädännössä olevia aukkoja.
KKO:n kanta sovellettavaan sääntelyyn
Asiassa KKO:2025:71 kyseessä oli siis törkeää alkoholirikosta koskeva syyte. Alkoholirikoksesta on säädetty rikoslain 50a luvun 1 §:n 1 momentissa. Sen mukaan alkoholirikoksesta on tuomittava muun ohella se, joka alkoholilain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti tuo maahan alkoholijuomaa taikka myy, välittää tai muutoin toiselle luovuttaa alkoholijuomaa. Saman luvun 2 §:ssä säädetään siitä, milloin tekoa on pidettävä törkeänä. KKO totesi, että alkoholirikosta koskeva säännös saa täsmällisen sisältönsä alkoholilaista.
Alkoholilaissa ei väitetyn rikoksen tekoaikana ollut eikä siis edelleenkään ole säännöksiä alkoholin etämyynnistä. Sen sijaan arvonlisävero- ja valmisteverotuslaissa on yksityiskohtaisesti säädetty siitä, milloin kysymys on verolaeissa tarkoitetusta etämyynnistä (aiemmin käytettiin myös termiä kaukomyynti). Näitä verolakeja koskevassa oikeuskäytännössä on tarkemmin tulkittu sitä, milloin toisessa jäsenvaltiossa myydyt tavarat katsotaan lähetetyiksi tai kuljetetuiksi Suomeen myyjän puolesta, jolloin myyjä on tuotteista verovelvollinen Suomeen.
Korkein oikeus totesi, että mainituissa verolaeissa tarkoitetulla kauko- ja etämyynnillä ei kuitenkaan voida katsoa olevan sellaista vakiintunutta yleiskielistä ja oikeudellista merkityssisältöä, jota voitaisiin pitää lähtökohtana alkoholirikoksen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa. Näin ollen siitä, että myyjä on verolainsäädäntöön sisältyvien kauko- ja etämyyntisäännösten perusteella velvollinen maksamaan ostajille myymistään alkoholijuomista arvonlisä- ja valmisteverot Suomeen, ei voida suoraan päätellä, että kyse olisi myös alkoholilaissa tarkoitetusta alkoholijuomien vähittäismyynnistä Suomessa.
Ratkaisussa merkitykselliset seikat
KKO perusti siis päätöksensä alkoholilakiin, tarkemmin sanoen sen väitetyn rikoksen tekohetkellä voimassa olleeseen 8 §:ään [jota nykyisin vastaa olennaisesti samansisältöinen 32 §]. Säännöksen mukaan alkoholijuomia saa tuoda maahan ilman maahantuontilupaa omaa käyttöä varten sekä kaupalliseen tai muuhun elinkeinotarkoitukseen. Kaupallisessa tai muussa elinkeinotarkoituksessa [nykyisin yli 2,8 prosenttisia] alkoholijuomia käyttävä tarvitsee kuitenkin maahan tuotavan alkoholijuoman osalta alkoholilain mukaisen erillisen luvan.
Sen vuoksi KKO katsoi, että oli merkityksellistä arvioida, kuka alkoholijuomat oli tuonut Suomeen ja oliko juomat tuotu Suomeen omaa käyttöä varten vai kaupalliseen tai muuhun elinkeinotarkoitukseen.
KKO:n ratkaisu
KKO viittasi aiempaan ratkaisuunsa KKO:2018:49. Tapauksessa myyjä oli itse kuljettanut omistamansa yhtiön verkkokaupassa myydyt alkoholijuomat Virosta ostajille Suomeen. Siinä KKO katsoi, että kyse oli yhtenäisestä tapahtumasarjasta, johon oli kuulunut internetissä tehty sopimus alkoholijuomien hankinnasta, juomien kuljettaminen perille ostajan osoitteeseen sekä niiden luovutus ostajalle Suomessa, jolloin vasta myyjän tosiasiallinen määräysvalta alkoholijuomiin oli päättynyt. Siten menettelyssä oli kyse alkoholijuomien luvanvaraisesta vähittäismyynnistä Suomessa. Koska myyjällä ei ollut tarvittavaa lupaa, KKO katsoi, että myyjä oli myynyt alkoholijuomia Suomessa alkoholilain vastaisesti ja oli näin syyllistynyt alkoholirikokseen
Sen sijaan KKO:n tulkinnan mukaan silloin, kun yksityishenkilö tilaa alkoholijuomia ulkomailta Suomeen siten, että myyjän tosiasiallinen määräysvalta alkoholijuomiin lakkaa ulkomailla esimerkiksi sen vuoksi, että ne ostajan toimeksiannosta tuo Suomeen myyjään nähden itsenäinen ja riippumaton ulkopuolinen rahdinkuljettaja, myyjän menettelyssä ei ole kyse alkoholijuomien luvanvaraisesta maahantuonnista Suomeen vaan yksityishenkilön alkoholijuomien maahantuonnista omaa käyttöään varten.
Tapaus KKO:2025:71 erosikin edellä mainitusta siinä, että myyjä ei itse tuonut juomia Suomeen, vaan sen teki ostaja tilauksen yhteydessä valtuuttamansa huolinta- tai kuljetusyhtiön välityksellä. Vaikka valtuutus tehtiin myyjäyhtiön verkkosivujen kautta, huolintayhtiöt ja kuljetusliikkeet olivat myyjään nähden itsenäisiä ja riippumattomia. Niitä ei ollut perustettu vain myyjäyhtiön liiketoiminnan tarpeita ajatellen eivätkä ne maksaneet myyjälle välityspalkkiota ostajilta saamistaan kuljetuksista. Näin ollen huolintayhtiöiden ja kuljetusliikkeiden toiminta ei muodostanut myyjän toiminnan kanssa edellä kuvattua yhtenäistä tapahtumasarjaa. Myyjän tosiasiallinen määräysvalta juomiin päättyi yhtiön luovutettua alkoholijuomat huolintayhtiön välityksin kuljetusliikkeelle. Alkoholijuomien myyntitoiminta oli siten kokonaisuudessaan tapahtunut Virossa eivätkä juomat enää olleet myyjän tosiasiallisessa määräysvallassa, kun kuljetusliike oli tuonut ne Suomeen. Siten kyse ei ollut alkoholijuomien vähittäismyynnistä Suomessa. Alkoholilakia ei ollut rikottu ja syyte törkeästä alkoholirikoksesta hylättiin.
Lopputulos
Edellä esitetyistä kahdesta oikeustapauksesta voidaan päätellä, että asiakas voi (ikärajat ja verovelvoitteet huomioiden) ostaa toisesta EU-maasta alkoholia mielin määrin, kunhan itse järjestää kuljetuksen. Kuljetuksen järjestämistapaa lähestytään alkoholilakia sovellettaessa ja sen mahdollista rikkomista arvioitaessa eri tavalla kuin verotuksessa.
Verolainsäädännössä säädetään siitä, kenen velvollisuutena on maksaa verot alkoholia maahan tuotaessa. Siinä on erikseen säädetty etämyynnistä ja etämyyntiin luetaan myyjän itse hoitamien tuotelähetysten ja kuljetusten lisäksi myös tilanteet, joissa myyjä suosittelee tilauksen yhteydessä käyttämään tiettyjä kuljetusliikkeitä tai jotenkin muuten osallistuu kuljetusta koskeviin järjestelyihin.
Alkoholilaissa säädetään muun muassa alkoholin maahantuonnista ja myynnistä, rikoslaissa alkoholilain rikkomisen seurauksista. Näissä laeissa ei ole säännöksiä etämyynnistä. Alkoholilain maahantuonti- ja myyntisäännöksiä tulkittaessa myyjän mahdollisella osallisuudella kuljetusjärjestelyihin ei ole samanlaista merkitystä kuin verolainsäädännössä, vaan ratkaisevaksi nousee myytyjä alkoholijuomia koskevan määräysvallan siirtyminen.
Tältä osin oikeustila on nyt siis selkeytynyt. Samalla KKO:n käsittelemät asiat kuitenkin osoittavat, että etämyynnin määritelmä ja sen luvattomuus tai luvallisuus mahdollisine ehtoineen on syytä kirjata alkoholilakiin. Oikeusjärjestyksen systematiikan kannalta eri laeissa tulisi pyrkiä mahdollisimman yhdenmukaiseen käsitteistöön ja koordinoituun sääntelyyn, jolloin myös lakien soveltaminen helpottuu. Sen lisäksi, että viranomaiset osaavat soveltaa lakia oikein, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että myös tavalliset ihmiset ymmärtävät, mikä on sallittua ja mikä ei. Vireillä olevassa alkoholilakiuudistuksessa onkin tarkoitus päästä edellisellä uudistuskierroksella epäselväksi jääneestä oikeustilasta lisäämällä alkoholilakiin etämyyntiä koskevat säännökset.
Sitooko KKO:n päätös lainsäätäjää?
Ratkaisuissaan KKO soveltaa olemassa olevia lakeja. Se ei ota kantaa siihen, millaisia lakien pitäisi olla. KKO:n päätökset ovat sitovia suhteessa alempiin tuomioistuimiin ja ne ohjaavat myös muiden viranomaisten toimintaa lakeja sovellettaessa. Lakien säätämisvalta on kuitenkin eduskunnalla, joka voi säätää ja muuttaa lakeja oikeuden päätöksistä riippumatta.
Eduskunnan valta ei kuitenkaan ole rajaton, koska EU:n jäsenvaltioiden on noudattava EU:n lainsäädäntöä, jonka ylin tulkitsija on puolestaan Euroopan unionin tuomioistuin (EUTI). EU:n oikeuskäytännöllä onkin merkittävä rooli EU-oikeuden tulkinnassa.
Edellä esitetyssä tapauksessa KKO:2018:49 syytetty oli väittänyt Suomen lainsäädännön olevan ristiriidassa EU:n oikeuden, tarkemmin sanoen sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) kanssa. Tutkiessaan asiaa hovioikeus haki EUTI:lta ennakkoratkaisua eräisiin kysymyksiin liittyen siihen, olivatko Suomen vähittäismyyntilupajärjestelmä ja vähittäismyyntimonopoli EU-oikeuden mukaisia (C-198/14, Visnapuu).
SEUT 34 artiklan mukaan jäsenvaltioiden väliset tuonnin määrälliset rajoitukset ja kaikki vaikutukseltaan vastaavat toimenpiteet ovat kiellettyjä. EUTI katsoi Suomen alkoholin vähittäismyyntilupajärjestelmän muodostavan tällaisen vastaavan toimenpiteen. SEUT 36 artiklan mukaan poikkeukset 34 artiklaan ovat joissakin tapauksissa sallittuja. EUTI päätyi siihen, että Suomen vähittäismyyntilupajärjestelmälle tai saman kaltaiselle säännöstölle ei ole estettä, jos:
- sillä voidaan taata tietyn 36 artiklassa mainitun päämäärän toteuttaminen eli tässä tapauksessa kansanterveyden ja yleisen järjestyksen suojelu;
- tätä päämäärää ei voida saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä vähintään yhtä tehokkaasti eikä
- kyseinen säännöstö ole mielivaltaisen syrjinnän keino tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peitelty rajoitus.
Siltä osin, kun tapauksessa oli tuotu maahan Alkon monopolin piiriin kuuluvia tuotteita, asiaa tuli arvioida monopoleja koskevan SEUT 37 artiklan kannalta. EUTI:n ratkaisun mukaan 37 artikla edellyttää, että tavaroiden hankintaa tai myyntiä koskevissa ehdoissa ei syrjitä jäsenvaltioiden kansalaisia, mikä tarkoittaa, ettei toisista jäsenvaltioista tuotavien tavaroiden kauppaa kohdella oikeudellisesti tai tosiasiallisesti huonommin kuin kotimaisten tavaroiden kauppaa ja ettei jäsenvaltioiden talouksien välinen kilpailu vääristy.
KKO arvioi ratkaisussaan edellä esitettyjä seikkoja huolellisesti ja tuli siihen tulokseen, että edellytykset täyttyivät. Mainitut seikat tulee huomioida myös nyt vireillä olevassa alkoholilakiuudistuksessa.
SOSTEn lakimiehet vastaavat verkkosivujemme Kuukauden kysymys -palstalla kerran kuukaudessa ajankohtaisiin järjestökentän kysymyksiin.