Asunnottomille lahjoitusvaatteita keräävä ja villasukkia kutova toimintaryhmämme rekisteröityi aatteelliseksi yhdistykseksi. Nyt haluaisimme avata yhdistykselle pankkitilin. Siten pystyisimme ottamaan vastaan yhdistykselle tarjottuja rahalahjoituksia ja vuokrata toimitilan, johon asunnottomat voisivat tulla päiväsaikaan sateensuojaan ja kahville.
Ongelmana on, että yhteenkään pankkiin ei saa asiakaspalveluaikoja muuten kuin kuukausien päähän ja nekin perutaan lopulta pankin toimesta. Jos pankin asiakaspalvelijan puheille pääseekin, pyytää tämä loputonta määrää erilaisia selvityksiä. Esimerkiksi hallituksen jäsenistä sellaisia henkilötietoja, joita ei ole merkitty yhdistysrekisteriin ja joita ei hallituksen jäsenet haluaisivat yhdistykselle esimerkiksi tietosuojasyistä luovuttaa. Jotkut pankit ilmoittavat suoraan, etteivät ota yhdistysasiakkaita. Mitä tehdä?
Edellä kuvattu esimerkki on kuvitteellinen, mutta valitettavan tuttu useille viime vuosina yhdistyksiä perustaneille ihmisille. Pankkien suhtautuminen uusiin yhdistyksiin on muuttunut viime vuosikymmenen aikana. Kun aiemmin pankkitilin sai avattua rekisteröimättömällekin yhdistykselle, nyt rekisteröidytkin aatteelliset yhdistykset jäävät pankin palvelujen ulkopuolelle. Pankit vaikuttavat suorastaan välttelevän uusia yhdistysasiakkaita.
Rahanpesulaki vaikutti pankkien asennemuutokseen
Pankkien uuteen suhtautumistapaan vaikutti erityisesti vuonna 2017 voimaan tullut laki rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämisestä (444/2017), jolla pantiin täytäntöön rahanpesua ja terrorismin rahoittamista koskeva Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi. Laki asetti pankeille aiempaa huomattavasti laajemman velvollisuuden kerätä asiakkaastaan ja sen toiminnasta erilaisia tietoja, ja ilmoittaa niitä valvontaviranomaiselle, mikäli pankki havaitsee asiakkaan toiminnassa jotain epäilyttävää.
Kyseisen rahanpesulain mukaan pankin on kerättävä tiedot esimerkiksi yhteisöasiakkaiden tosiasiallisista edunsaajista. Lain 1 luvun 7 §:n mukaan aatteellisen yhdistyksen tosiasiallisina edunsaajina pidetään yhdistysrekisteriin merkittyjä hallituksen jäseniä.
Yhdistyskentältä kuultujen kokemusten mukaan pankit ja muut rahanpesulain mukaan ilmoitusvelvolliset toimijat kuitenkin keräävät esimerkiksi yhdistysasiakkaiden hallitusten jäsenistä tietoa laajemmin kuin vain yhdistysrekisteriin merkittyjen tietojen osalta. Yhdistykseltä on saatettu pyytää esimerkiksi valokopioita jokaisen hallituksen jäsenen passista.
Tätä itsessään voidaan jo pitää monille yhdistyksille ongelmallisena. Valtaosa yhdistyksistä kuitenkin perustetaan täysin vapaaehtoispohjalta johonkin aatteelliseen tarkoitukseen. Yhdistyksessä toimivilla ihmisillä ei ensinnäkään välttämättä ole tarvittavia tietoja ja kykyjä huolehtia passien sisältämien henkilötietojen käsittelystä tietoturvallisella tavalla. Jokaisen jäsenen yhdenvertaisuuteen perustuvassa yhdistysdemokratiassa ei myöskään samalla tavalla kuin esimerkiksi osakeyhtiöissä pysty yksittäiset ihmiset vaikuttamaan siihen, keitä hallituksen jäseniksi valitaan.
Riskiarvio voimisti pankkien asennemuutosta
Rahanpesulain 2 luvun 1 §:n mukaan sisäministeriö vastaa kansallisen terrorismin rahoittamisen ja valtiovarainministeriö rahanpesun rahoittamisen riskiarvion laadinnasta.
Vuonna 2021 valtiovarainministeriö julkaisi järjestyksessään toisen kansallisen rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen riskiarvion. Siihen oli liitetty laaja osio NPO-sektorin (Non-profit organisation) riskeistä rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen näkökulmasta.
NPO-sektori, joka valtaosin koostuu aatteellisista yhdistyksistä ja yleishyödyllisistä säätiöistä, muodosti riskiarvion mukaan merkittävän riskin organisaatioiden käyttämisestä rahanpesun ja terrorismin rahoituksen tarkoituksiin. Tätä perusteltiin riskinarviossa mm. sillä, että nämä yhteisöt ja niiden toiminnot usein ovat tuloverolaissa ja rahankeräyslaissa tarkoitetuin tavoin yleishyödyllisiä. Siten ne voivat esimerkiksi saada rahankeräysluvan.
NPO-sektorilla myös käytetään edelleen kohtalaisen paljon käteistä. Lähtökohtaisesti yhdistyksillä ei myöskään ole esimerkiksi velvollisuutta rekisteröidä tilinpäätöksiään, eivätkä yleishyödylliset yhteisöt anna veroilmoituksia, jolleivat ne harjoita elinkeinotoimintaa tai muuta veronalaista toimintaa. Siten yhdistykset ja muut yleishyödylliset yhteisöt eivät ole vastaavan PRH:n ja verohallinnon säännönmukaisen valvonnan kohteina kuin muut yhteisöt.
On toki johdonmukaista olettaa, että kevyempi valvonta ja esimerkiksi mahdollisuus rahankeräysluvan saamiseen houkuttelee rikollisia toisinaan kokeilemaan yleishyödyllistä yhteisöä ja yhdistystä toiminta-alustanaan. Tällaisesta löytyy suomalaisesta oikeuskäytännöstäkin joitain esimerkkejä. Siitä huolimatta koko suomalaisen yleishyödyllisten yhteisöjen toimijakentän leimaaminen rahanpesun ja terrorismin rahoituksen kannalta korkeariskiseksi joukoksi, voi perustellusti näyttäytyä ylimitoitettuna.
Loppuvuodesta 2024 kansallista rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen riskiarviota päivitettiin korvaamalla sen NPO-toimijoita koskeva osio sisäministeriön laatimalla erillisellä kansallisella NPO-sektorin rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen riskiarviolla. Siinä NPO-sektoriin liittyvät riskit arvioitiin pääosin vähäisiksi, lukuun ottamatta tiettyjä alasektoreita. Tähän korkeamman riskin alasektoriin katsottiin kuuluviksi esimerkiksi tietyt uskonnolliset yhdistykset, joissa korostuneesti käsitellään käteistä ja käytetään erilaisia epävirallisia maksukanavia. Samoin vakiintumattomien kehitysyhteistyössä toimivien yhdistysten toimintaan ja rekisteröimättömien yhdistysten toimintaan katsottiin liittyvän piirteitä, jotka nostavat niiden riskitason merkittäväksi.
Pankki voi käyttää riskiarviointia kaventamaan pienten yhdistysten toimintaedellytyksiä
Edellä kuvattu sääntely-ympäristö ja siihen liittyvät kansalliset riskinarviot ovat johtaneet tilanteeseen, jossa osa pankeista on alkanut suhtautua yhdistysasiakkaisiin varovaisemmin tai välttämään niitä kokonaan. Ilmiö ei aina näyttäydy suorana päätöksenä kieltäytyä asiakkuudesta, vaan käytännön prosessina.
Yhdistykselle ei välttämättä tarjota asiakaspalveluaikoja kohtuullisessa ajassa, selvityksiä pyydetään toistuvasti, tai asiakkuuden avaaminen pitkittyy kuukausien mittaiseksi. Lopputuloksena voi olla, että yhdistys ei tosiasiallisesti pääse pankin asiakkaaksi, vaikka suoraa kielteistä päätöstä ei annettaisikaan.
Käytännössä ilmiö kohdistuu erityisesti uusiin, pieniin ja vapaaehtoisvoimin toimiviin yhdistyksiin. Näillä ei välttämättä ole valmiiksi vakiintunutta toimintaa, resursseja tai hallinnollista kapasiteettia vastata laajoihin selvityspyyntöihin. Samalla niiden rahaliikenne on usein vähäistä, mikä voi tehdä niistä pankeille myös liiketaloudellisesti vähemmän kiinnostavia asiakkaita.
Kaikki pankin näkökulmasta hankalalta näyttävä toiminta ei kuitenkaan ole sama asia kuin korkea rahanpesun tai terrorismin rahoittamisen riski. Tässä suhteessa on perusteltua kysyä, missä määrin kyse on aidosti riskiperusteisesta arvioinnista (de-risking) ja missä määrin asiakkuuksien yleisemmästä välttämisestä liiketaloudellisesta syystä. Käyttävätkö pankit rahanpesulakia ja valtiovarainministeriön aiempaa riskinarviota verukkeena sulkea ulos pankeille huonosti tuloa tuottavia asiakkaita?
Tällaisesta herää vähintäänkin epäilys luettaessa Finanssivalvonnan laatimia de-risking-ilmiön selvittämistä koskevia teema-arvioita ja Finanssivalvonnan niiden yhteydessä pankeille antamia suosituksia.
Huomionarvoista kuitenkin on, ettei pankin edes tarvitsisi Suomessa vedota de-risking-perusteisiin asiakkaan ulossulkemisessa. Kun on kyse yhdistyksistä ja muista yhteisöistä, pankeilla on lähtökohtaisesti oikeus valita asiakkaansa tai sulkea heidät palvelujen ulkopuolelle puhtaasti liiketaloudellisista syistä. Toisin sanoen siksi, ettei asiakas tuota pankille riittävästi tuloja.
Kuitenkin de-risking-perusteet saattavat olla pankille houkuttelevampi ulossulkemisen peruste, johon vedota silloinkin, vaikka tosiasialliset syyt liittyisivät asiakkaan vähävaraisuuteen. Esimerkiksi pankille, joka markkinoinnissaan esiintyy ”koko kansan pankkina” ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan tukijana saattaisi olla kiusallista suoraan sanoa, etteivät he halua pieniä yhdistyksiä riesakseen.
Tarvitaan muutos, jotta pankkien riskiarviointi ei rajoita yhdistystoimintaa
Yksityishenkilöillä on laissa luottolaitostoiminnasta (610/2014) turvattu oikeus perusmaksutiliin, mutta yhdistyksillä vastaavaa oikeutta ei ole.
Kuitenkin nykyisessä yhteiskunnallisessa toimintaympäristössä peruspankkipalvelut ovat muodostuneet yhdistyksillekin tosiasialliseksi välttämättömyyspalveluksi. Ilman pankkitiliä ja siihen liittyviä maksu- ja talletuspalveluja yhdistyksen on käytännössä mahdotonta maksaa laskuja, vastaanottaa avustuksia, periä jäsenmaksuja tai toteuttaa varainhankintaa.
Siten pankkitilin puuttuminen tosiasiallisesti estää myös järjestön toimimisen yhteiskunnallisena ja aatteellisena toimijana. Kärjistäen voitaisiin väittää, että yhdistymisvapaus ja ihmisten mahdollisuus osallistua järjestömuotoiseen yhteiskunnalliseen toimintaan on jätetty pankkien riski- ja kannattavuusharkinnan varaan.
Tällaista tilannetta ei voi pitää perustuslain tai suomalaisen demokratian toteutumisen kannalta hyväksyttävänä. Siksi SOSTE kannustaa valtiovarainministeriötä kiirehtimään peruspankkipalvelutyöryhmän mietinnössä (VM:n julkaisuja 2026:3) esitettyä lainsäädäntöä yhdistysten pankkipalvelujen turvaamiseksi.
SOSTEn lakimiehet vastaavat verkkosivujemme Kuukauden kysymys -palstalla kerran kuukaudessa ajankohtaisiin järjestökentän kysymyksiin.