”Vapaaehtoistoimintaa on helpotettu merkittävästi turhaa sääntelyä purkamalla, hallinnollista taakkaa keventämällä ja lupaprosesseja sujuvoittamalla.”
Näin lupaa Sipilän hallituksen hallitusohjelma. Totuus on toinen: Byrokratian ongelmallisen suureksi kokevien järjestöjen osuus on hallituskauden aikana yli kolminkertaistunut.
Monet liittävät byrokratian kasvun vahvasti avustusten hakuun, seurantaan ja raportointiin. Maassamme on vain hyvin harvoja valtakunnallisia järjestöjä, jotka kykenevät tai kykenisivät toimimaan ilman veikkausvoittovaroista tai suoraan budjettivaroista myönnettäviä avustuksia. Avustusjärjestelmän tiukentunut valvonta ja säätely peittävät alleen verottajan myönteisemmäksi muuttuneet prosessit tai PRH:n sähköisen asioinnin kokemukset. Vaikutus on suunnilleen sama kuin jos maataloustukibyrokratiaa lähdettäisiin purkamaan muuttamalla lomakkeiden väri iloisemmaksi.
Kun poliittisten päättäjien kanssa keskustelee avustusjärjestelmän eri käytännöistä, saa lähes poikkeuksetta ensin vastaansa tyhjän katseen (ei voi olla näin) ja sitten ratkaisuja tarjottuaan vakuutuksen siitä, että kyllähän asialle pitäisi ruveta tekemään jotain. Silti mitään ei tosiolevaisesti tapahdu. Miksi syntyy kokous toisensa jälkeen pöytäkirjamerkintöjä, mutta junan suunta ei vaihdu?
Kyseessä on tyypillinen siiloutumisongelma. Hallinto ei halua vähentää byrokratiaa, koska se samalla vähentäisi omaa valtaansa. Avustuseuron käyttötavasta voi päättää ennen kulutusta vain kerran. Jos valta annetaan järjestölle itselleen, se on virkamieheltä pois. Siitä moni virkamies ei pidä, eikä siksi asiaa edistetä. Jotta asia edistyisi, pitäisi siis antaa poliittinen määräys muuttaa käytänteitä, ohjeita tai pykäliä (kahdella edelliselläkin päästäisiin pitkälle ilman eduskunnan tai asetuksenantajan vaivaaamista).
Poliittista tahtoa on, mutta määräystä ei kuulu. Ei kuulu, koska kansalaisjärjestöjä avustetaan pelkästään veikkausvoittovaroista monesta tuutista, jotka kuuluvat eri ministereille. Kukaan ei siis voi käynnistää valmistelua, kun naapurin asioihin ei ole toimivaltaa. Kun kukaan ministereistä ei koe tätä itselleen riittävän olennaiseksi asiaksi, ei synny riittävää, ministeriörajat ylittävää poliittista tahtotilaa, joka voittaisi virkakunnan kitkan.
Tahtotilan synnyttämisessä me järjestöissä voimme myös katsoa peiliin. Kyselyt kertovat karua kieltään byrokratian lisääntymisestä, mutta missä ovat siihen liittyvät laajan järjestökentän puheenvuorot.