Juho Saari, Niko Eskelinen & Liisa Björklund: Raskas perintö. Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Gaudeamus, 2020.
”Raskas perintö” kuvaa ylisukupolvista huono-osaisuutta ja on uusin julkaisu suomalaisen huono-osaisuuden, syrjäytymisen, osattomuuden ja eriarvoisuuden kentällä. Kirjoittajat sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, dekaani Juho Saari, YTM, tohtorikoulutettava Niko Eskelinen ja TT, tutkija Liisa Björklund ovat arvostettuja sosiaalipolitiikan tutkijoita ja kirjoittajia. Erityisesti Juho Saari on sosiaalipolitiikan alalla tuottelias.
Harvinaista uudessa kirjassa on se, että se tutkii huono-osaisuutta retrospektiivisenä kyselytutkimuksena, jossa vastaajat muistelevat lapsuuttaan ja vanhempiensa silloista tilannetta. Kirjoittajat toteavat, että muilta osin kirjan sisältö rakentuu aikaisempien tutkimusten varaan. Näitä tutkimuksia onkin melko mittavasti kohortti-, rekisteri- ja tapaustutkimuksina. Kirjoittavat ovat kuitenkin osittain vaatimattomia, koska kirjaan sisältyvät kyselytutkimuksen tulokset ja erityisesti kirjan loppuosan pohdinnat huono-osaisuuden ratkaisemiseksi ovat täysin uutta.
Elintason, elämänlaadun ja elämäntapojen vajeita
Huono-osaisuuden ylisukupolvinen tarkastelu tapahtuu kirjassa kolmen ”kentän” kautta. Kirjassa tarkastellaan elintason, elämänlaadun ja elämäntapojen vajeita. Elintasolla tarkoitetaan tuloja ja palveluja, elämänlaadulla ihmisen omaa näkemystä elämäntilanteestaan ja elämäntavoilla arjen rakenteita. Arjen rakenteet tarkoittavat käytännön asioita elää arkea, vuorokausirytmiä, työtä, vapaa-aikaa, sosiaalisia suhteita ja riippuvuuksia. Kirjassa kuvataan näiden kolmen tekijän keskinäiset painotukset huono-osaisuudessa.
Onko huono-osaisuuden suurin este se, että ihmisellä ei ole riittävästi voimavaroja myönteisten siirtymien tuottamiseen ja aktiiviseen toimintaan?
Kirjoittajat toteavat, että ylisukupolvisessa huono-osaisuudessa ei useinkaan ole kysymys elintasoon liittyvien voimavarojen puutteesta tai elämänlaatuun liittyvistä rajoitteista, vaan nimenomaan elämäntavoista. Onko huono-osaisuuden suurin este se, että ihmisellä ei ole riittävästi voimavaroja myönteisten siirtymien tuottamiseen ja aktiiviseen toimintaan? Kirjoittajien mukaan pitkälti kyllä.
Käynnistyneen sosiaaliturvan uudistuksen osalta kysymys voidaan kääntää myös nykyisiin tukijärjestelmiin ja kysyä, onko organisaatioilla mahdollisuutta ja kykyä tukea näitä voimavaroja. Tämä kysymys nousi esille myös Kelan toimeentulotuen uudistuksen tutkimuksissa. Tutkimusten valossa näyttää siltä, että toimeentulotuen uudistus on auttanut eniten niitä, joilla on omia voimavaroja ja toimintakykyä hyötyä uudistuksesta. Sen sijaan ne, joilla meni kaikkein heikoiten, saivat vähän tai ei lainkaan hyötyä uudistuksesta.
Kuulemmeko riittävästi nuorten omia tuntemuksia?
Monille sosiaalityön alueella työskenteleville kirjan parasta antia ovat ne luvut, joissa esitetään kyselytutkimuksen tulokset. Koskettavia ovat kirjan suorat kerronnat, joissa vastaaja kertovat lastensuojeluasiakkuuden ja mielenterveys- ja päihderiippuvuuden ylisukupolvisuudesta, johon kietoutuu biologisia, psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Nämä tekijät esiintyvät lisäksi usein niin vanhemmilla kuin heidän lapsillaan.
Vanhempien sairastaminen altistaa lapset monenlaisille oireiluille ja kehityksen vaikeuksille. Tilastollisesti neljännes alaikäisistä lapsista elää perheissä, joissa toisella tai molemmilla vanhemmista on hoitoa vaativa mielenterveyden häiriö tai päihderiippuvuus. Ylisukupolvisuuden kannalta kyse on suorista alttiuksista ja, kuten kirjoittajat toteavat, seuraavaa sukupolvea koskevien riskien aktualisoitumisesta.
Tutkimukset osoittavat, että sijaishuollossa varttuneiden vanhempien lapsilla on huomattavasti suurempi riski joutua sijoitetuiksi kuin muilla lapsilla. SOS-lapsikylän työntekijöiden katsauksessa lastensuojeluasiakkuus oli noin kolmasosalla sijoitettujen lasten äideistä ja neljäsosalla heidän isistänsä. Lastensuojelu on yksi sellainen ylisukupolvisen huono-osaisuuden alue, jossa lisätutkimukset ovat tarpeen.
Jatkossa on syytä kohdistaa entistä enemmän huomiota niihin palveluihin, joilla tuetaan eri keinoin haavoittuvissa oloissa eläviä lapsia ja vanhempia. Keinoja voivat olla sosiaalityö, varhaiskasvatus, vanhemmuuden taitojen ja asumisen tukitoimet sekä toimeentuloturva. Näillä palveluilla helpotetaan vanhempien pahoinvointia ja kuormittumista sekä lisätään turvallisuutta erityisesti lapsuuden varhaisina vuosina.
Lastensuojeluasiakkaiden autenttiset kerronnat kirjassa osoittivat, että kestettävää on ollut lapsuudessa liian paljon.
Huono-osaisuus ja sen ylisukupolvisuus kiinnostaa myös poliittisesti
Kirjoittajat toteavat, että poliittisen toiminnan tavoitteena on tukea kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia, mutta politiikoilla on erilaisia käsityksiä siitä, ketkä näitä kaikkein haavoittuvimpia ovat. Sairaat, lapset ja köyhät kyllä mainitaan, mutta jokainen näistäkin ryhmistä on hyvinkin heterogeeninen.
Elämänhallinnan ongelmista kärsivät huono-osaiset sijoitetaan usein sosiaalisen etäisyyden päähän, ja heitä pidetään empatian ja solidaarisuuden reunoille sijoittuvina muukalaisina.
Hallitusohjelmissa ylisukupolvista huono-osaisuutta on käsitelty vähän, jos lainkaan. Myöskään sosiaaliturvan uudistamisen taustapapereissa ei ole yhtään mainintaa huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta. Vasta Rinteen ja Marinin hallitusohjelmassa aiheeseen palataan toistuvasti.
Palvelujen, työttömyysturvan ja toimeentulotuen pitkäaikainen käyttö on aina huolestuttavaa. Vaikka suomalaisten elintaso on kasvanut 2000-luvulla, ja olemme kansakuntana vauraampia kuin koskaan, huono-osaisuus ei näytä kuitenkaan vähenevän, ja osa ihmisistä jää hyvinvoinnin reunamaille. He voivat olla samanaikaisesti köyhiä, vailla koulutusta, työttömiä, osittain jopa asunnottomia, rikoksia tekeviä, mielenterveysongelmista kärsiviä tai päihdeongelmaisia. Ja mikä harmittavinta, sukupolvesta toiseen.
Asiakkaan oman toimintakyvyn tukeminen tärkeintä
Juho Saaren, Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin kirjan yksi johtopäätös on se, että ylisukupolvista huono-osaisuutta tulee selvittää osana sosiaalisten ongelmien hallintajärjestelmää. Kyse on myös palvelujen ja tulonsiirtojen laadusta ja vaikuttavuudesta. Palveluja järjestetään ja tulonsiirtoja tuotetaan, mutta nykyisin niillä ei ole vaikutusta siihen olennaiseen, jolla huono-osaisuudesta voisi asteittain nousta eli asiakkaan toimintakyvyn tukemiseen ja paranemiseen. Kirjoittajat ovat määritelleet resilienssin huono-osaisuuden näkökulmasta ihmisten sosiaaliseksi kimmoisuudeksi. Mitä nopeammin ja pienimmin pysyvin vaurion ihmiset palautuvat kolhuistaan, sitä parempi on heidän sosiaalinen kimmoisuutensa.
Hallinnossa uppoudutaan liiaksi polkuriippuvuuteen eli siihen, millainen uudistus voidaan upottaa hallintajärjestelmään. Olen työskennellyt kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon johdossa, valtion ohjaus- ja valvontaviranomaisena ja viimeksi sosiaaliturvan täytäntöönpanolaitoksessa Kelassa. Oman työkokemukseni pohjalta voin todeta, että tässä piilee totuus sekä palvelujen että toimeentuloturvan osalta. Ongelmien kuvaus ei tuota ratkaisuja. Keskittyminen yksilöllisiin toimintakykyihin ja niiden tukemiseen olisi viisaampaa.
Asiakkaille annetaan palveluja ja etuuksia, mutta niiden vaikuttavuus on heikko, jos asiakkaalla ei ole kykyä käyttää niitä toimintakykynsä ylläpitoon tai parantamiseen. Kirjoittajat esittävätkin, että syiden tai ongelmien määrittelystä eli pintasyistä tulisi siirtyä juurisyihin ja niiden ratkaisemiseen. Miten saamme organisaatiokulttuurin muuttumaan siten, että rakenteelliset työotteet ja juurisyihin paneutuminen olisi mahdollista? Tällöin tarvitaan palvelukokonaisuuksia, monialaisuutta ja sektorirajojen ylittämistä. Samalla työmalleissa joudutaan hyväksymään se, että tasa-arvoinen palvelu ja tulonsiirto voidaan muuttaa tarvittaessa yksilölliseksi, asiakaslähtöiseksi palvelumalliksi.
Loppuviisaus kirjan kehittämisideoista on seuraava: ”Huono-osaisuuden erilaisia arjen rakenteita ei pidä sopeuttaa palvelujentuottajan rytmiin ja aikatauluun, vaan palveluntuottajien tulee sopeuttaa toimintansa huono-osaisen ihmisen arkeen.” Olisiko tämä mitenkään mahdollista?
Elli Aaltonen
Työelämäprofessori, YTT, dos.
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Tampereen yliopisto
elli.aaltonen(at)tuni.fi