Halla-aho: Sosiaaliturvasta ja työmarkkinoista


Etusivu / Blogi / Halla-aho: Sosiaaliturvasta ja työmarkkinoista

Kohti vaaleja – eduskuntapuolueiden blogisarja

Eduskuntavaaleissa ja niitä seuraavissa hallitusohjelmaneuvotteluissa tehdään suuntaviivat lähivuosien yhteiskuntapolitiikalle Suomessa. SOSTE haluaa mahdollistaa moniäänisen näkemysten esittämisen ja harkitun keskustelun sote-järjestöille tärkeistä teemoista. Siksi olemme kutsuneet eduskuntapuolueiden puheenjohtajia kirjoittamaan blogisarjaan, jonka teemat koskettavat sote-järjestöille tärkeitä asioita ja SOSTEn vaalikärkiä. Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia, eivätkä välttämättä vastaa SOSTEn kantoja. Löydät kaikki sarjan bloggaukset Vallan käytäviltä -tunnisteella.


Rintakuva Perussuomalaisten puheenjohtajasta Jussi Halla-ahosta.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Kuva Matti Matikainen.

Kaikki puolueet ja poliitikot ovat sitä mieltä, että sosiaaliturvajärjestelmän pitäisi olla ”kannustava”. Toisin sanoen pitäisi olla kannustavampaa mennä töihin kuin olla menemättä. Sosiaaliturva on tarkoitettu turvaverkoksi, jonka avulla ihminen selviää vaikeiden aikojen yli. On julkisen talouden kannalta kestämätöntä, jos tulonsiirtojen varassa elämisestä tulee tasa-arvoinen vaihtoehto itsensä elättämiselle.

Miksi ”kannustavan” sosiaaliturvajärjestelmän luominen sitten on niin vaikeaa? Tähän on useita syitä. Ensinnäkin on poliittisesti epäkorrektia sanoa ääneen, että osa ihmisistä elää mieluummin toisten rahoilla kuin menee töihin. Suomalaiset ovat pohjimmiltaan sosiaalidemokraattista kansaa, ja tämän vuoksi melkein kaikki puolueetkin ovat enemmän tai vähemmän sosiaalidemokraattisia. Yleisesti hyväksytyn narratiivin mukaan työttömyys ja vähäosaisuus johtuvat aina jostakin muusta kuin yksilöstä itsestään.

Vaikka kaikki siis periaatteessa ovat sitä mieltä, että sosiaaliturvajärjestelmän on oltava kannustava, kaikki ovat myös sitä mieltä, että työttömiä ei saa kyykyttää ja nöyryyttää. Kyykyttämiseksi ja nöyryyttämiseksi tulkitaan helposti kaikenlainen patistelu, vastikkeellisuus ja luukulta toiselle juoksuttaminen. Herääkin kysymys, millä tavalla sosiaaliturvajärjestelmä sitten saisi kannustaa ihmisiä.

Kansalaispalkasta tai perustulosta

Kansalaispalkasta tai perustulosta, kaikille maksettavasta vastikkeettomasta tulonsiirrosta, on tullut joidenkin poliitikkojen lempilapsi. Suomessa taannoin päättynyt kokeilu osoitti, että perustulo ei edistä millään tavalla työllistymistä. Hyvänä puolena kuitenkin mainittiin se, että kokeiluun osallistuneiden kokemus hyvinvoinnista lisääntyi. Tämä ei ole kovin yllättävää. Kenenpä hyvinvointi ei lisääntyisi lisätuloista?

Sinänsä ajatus nykyisen, monista puroista koostuvan, kannustinloukkuja luovan ja sekavan sosiaaliturvajärjestelmän korvaamisesta yhdellä tukimuodolla on perusteltu. Nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta korostaa se, että meille muuttaa yhä enemmän kokonaan tulonsiirtojen varassa elävää väestöä ulkomailta, ja näille ihmisille opetetaan kotouttamisprosessissa kädestä pitäen, mihin kaikkeen he ovat oikeutettuja. Liput, laput ja kupongit täytetään heidän puolestaan. Röyhkeisiinkin vaatimuksiin mukaudutaan mieluummin kuin kuunnellaan syytöksiä rasismista. Kantasuomalainen vähäosainen sen sijaan on enemmän tai vähemmän omillaan byrokratian viidakossa.

Sosiaaliturvan yksinkertaistamisessa on kuitenkin se varjopuoli, että mitä helpompaa tukia ja tulonsiirtoja on hakea, sitä enemmän niitä haetaan. Tämä ei ole moraalinen ongelma vaan julkistaloudellinen ongelma. Jos julkisen talouden menot kasvavat kaiken aikaa, ja rahoituspohja samalla kutistuu työikäisen väestön vähetessä, edessämme on matemaattisesti mahdoton yhtälö.

Nykyjärjestelmän epäkannustavuudesta

Kun rakennetaan ”kannustavaa” sosiaaliturvaa, on pohdittava, mikä nykyisestä järjestelmästä tekee epäkannustavan. Yhteiskunnassa vallitsee varsin laaja konsensus siitä, että jokaisella on sosiaaliset ja materiaaliset perusoikeudet, joiden tyydyttyminen taataan viime kädessä sosiaaliturvalla. Kaikilla on oikeus asuntoon, ruokaan, koulutukseen, liikkumiseen, viestintään, jonkinlaiseen harrastamiseen ja niin edelleen. Tällaisten oikeuksien kyseenalaistaminen on vahva tabu, eikä kukaan varmaan haluakaan yhteiskuntaa, jossa työttömät kuolevat kaduilla kylmään ja nälkään, ja jossa varakkaat joutuvat linnoittautumaan muurien ja sähköaitojen taakse.

Asian toinen puoli on kuitenkin se, että kautta historian ihmiset ovat tehneet töitä nimenomaan saadakseen ruokaa pöytään, katon päänsä päälle, ja lapsilleen asiallisen koulutuksen. Jos nämä asiat kuuluvat jokaiselle kuin manulle illallinen, työn tekeminen on motivoitava uudella tavalla. Siitä on oltava selkeää hyötyä ihmiselle. Valitettavasti talouden globalisoituminen, tavaran ja pääomien vapaa liikkuminen, ja toisaalta negatiivinen väestökehitys ja hyvinvointivaltion rapistuva rahoituspohja synnyttävät painetta laskea palkkakustannuksia sekä yksityisellä että julkisella sektorilla.

Perimmäisestä kannustinloukusta

Aloitetaan julkisesta puolesta. Viime aikoina on puhuttu paljon vanhusten ala-arvoisesta kohtelusta niin laitoksissa kuin kotihoidossa. Tikunnokkaan on nostettu erityisesti yksityiset palveluntuottajat. Totta onkin, että yksityisten toimijoiden ensisijainen tavoite on tuottaa voittoa omistajilleen. Tämä voitto tehdään rahastamalla palvelun ostajaa, kuten kuntaa tai kuntayhtymää, niin paljon kuin mahdollista ja tuottamalla palvelu niin halvalla kuin mahdollista. Varsinainen ongelma kuitenkin on siinä, että palvelun ostajalla on liian vähän rahaa niiden palvelujen järjestämiseen, joista se on vastuussa. Silloin painotetaan hintaa laadun kustannuksella. Tämä näkyy henkilöstömitoituksessa ja palkkatasossa. Ne taas vaikuttavat hoivatyön houkuttelevuuteen koulutetun henkilöstön silmissä.

Yksityisellä puolella yritysmaailma, etenkin teollisuus, joutuu kilpailemaan hinnalla koko maailman ja varsinkin Kiinan kanssa. Syrjäinen sijainti, pitkät etäisyydet, kylmä ilmasto ja suuruudenhullujen ilmastotavoitteiden nostamat energiakustannukset pakottavat yrityksiä leikkaamaan henkilöstömenojaan. Joko henkilöstömäärä tai palkka joustavat.

Sosiaaliturvan tasoa ei siis käytännössä voida painaa juurikaan nykyisestä alaspäin menemättä epämukavuusalueelle eli perusoikeuksista tinkimiseen. Kun toisaalta palkkataso suorittavan työn sektorilla laskee väestökehityksen ja globalisaation tuloksena, palkka ei enää pysty kilpailemaan sosiaaliturvan kanssa. Tämä on se perimmäinen kannustinloukku. On turha syyllistää ihmisiä työttömyydestä ja työhaluttomuudesta, jos työn vastaanottamisesta ei ole taloudellista hyötyä tai jos työtä ei kerta kaikkiaan ole tarjolla.

On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että bruttopalkka ei ole ainoa oleellinen asia. Jopa oleellisempaa on, mitä ihmiselle jää palkastaan käteen. Mediaanituloisten verotus on Suomessa erittäin ankaraa verrattuna Ruotsiin. Asumiskulut, kuten sähkö, lämmitys ja vuokrat, nousevat kaiken aikaa.

Työperäisestä maahanmuutosta ja halpatyövoimasta

Elinkeinoelämä ja sen poliittiset jatkeet vaativat työperäisen maahanmuuton lisäämistä ja mm. ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista. Puheissa mainitaan ”huippuosaajat” ja ”koodarit”, mutta todellisuudessa on kyse kouluttamattoman tai vähän koulutetun halpatyövoiman puutteesta. Esimerkiksi ulkoministeri esitti taannoin filippiiniläisten laajamittaista rekrytointia hoivapalveluihin. Filippiiniläiset kuulemma tekevät työtä ”korkealla moraalilla”. Samaan aikaan alalle koulutetut suomalaiset hakeutuvat muihin töihin tai lähtevät ulkomaille parempien ansioiden ja työolojen perässä. On täysin ymmärrettävää, että hoiva-alan ammattilainen ei halua työskennellä huonolla palkalla alimiehitetyissä yksiköissä ja lisäksi käyttää työaikaansa lattioiden luuttuamiseen, pyykkien pesuun ja muihin tukitehtäviin, joihin ei enää palkata omia työntekijöitä.

Halpatyövoiman maahantuonti on elinkeinoelämälle keino pitää palkkakustannukset alhaalla. Kannattaa muistaa, että Suomi on osa 500 miljoonan ihmisen EU/ETA-aluetta, jolta kuka tahansa voi muuttaa Suomeen töihin ilman minkäänlaista lupamenettelyä. Näitä ihmisiä pitäisi kuitenkin houkutella asiallisella palkalla. Sen sijaan kehitysmaan asukas ottaa työn vastaan millä tahansa ehdoilla, koska hänen ensisijainen tavoitteensa on päästä korkeamman elintason maahan, kuten Suomeen tai muualle Eurooppaan. Julkisen talouden kannalta tällainen maahanmuutto on kuitenkin erittäin haitallista, koska halpatyöläiset eivät tule palkallaan toimeen, vaan sitä pitää täydentää tulonsiirroilla. Yksityisen sektorin palkkakustannuksia ollaan siis ulkoistamassa veronmaksajille. Tämä lienee elinkeinoelämän käsitys markkinataloudesta.

Sosiaaliturvan kattavana pitämisestä

Sekin tosiasia on syytä mainita, että nyt saatavuusharkinnan kautta Suomeen tulevien työperusteisten maahanmuuttajien työllisyysaste romahtaa 2–3 maassaolovuoden jälkeen alle 70 prosenttiin, siis kantaväestön alle. Työperäisistä tulijoista tulee sosiaaliturvan asiakkaita. Tilalle tuodaan uusia halpatyöläisiä. Elinkeinoelämän kannalta tämä on hyvä keino pitää palkat alhaalla, mutta yhteiskunnan kannalta kyse on juuri siitä vertauskuvallisesta housuun pissaamisesta pakkasella. Hetken lämmittää, sitten on entistä kylmempi.

Sosiaaliturvajärjestelmä voidaan pitää kattavana vain, jos sen asiakaskunta pysyy mahdollisimman pienenä. Tämä tarkoittaa sitä, että mahdollisimman suuri osa työkykyisistä ja -ikäisistä on saatava töihin, eikä uusia elätettäviä pidä haalia maailmalta. Työllisyysaste saadaan nousuun vain, jos yritysten toiminta- ja kilpailuedellytykset turvataan. Suomen kaltaisessa, viennistä elävässä ja erittäin energiaintensiivisessä maassa tämä kysymys liittyy kiinteästi ilmastopolitiikkaan. Kun yritykset menestyvät, ne työllistävät enemmän ihmisiä ja niillä on varaa maksaa työstä palkkaa, joka on houkuttelevampi kuin sosiaaliturva.

Sote-uudistuksesta

Sote-uudistuksessa huomio on kiinnittynyt liiaksi organisaatioon ja tapaan, jolla palvelut järjestetään. Suomessa on jo nyt kansainvälisesti vertaillen erittäin kustannustehokas julkinen terveydenhoito. Parantamisen varaa varmasti on, mutta perusongelmana on rahan riittämättömyys. Tätä ongelmaa ei ratkaista soteuudistuksella eikä varsinkaan valinnanvapaudella. Se ratkaistaan vain, jos julkisen talouden tulopuolta voidaan kasvattaa ja turhia menoja leikata. Kun valtiolla on enemmän rahaa, se voi kanavoida enemmän rahaa palvelujen järjestämisestä vastuullisille kunnille ja kuntayhtymille. Silloin niillä on varaa palkata sote-palveluihin riittävästi henkilöstöä kannustavalla palkalla.

Jussi Halla-aho
europarlamentaarikko, Perussuomalaisten puheenjohtaja
jussi.halla-aho@ep.europa.eu


Bloggaus on osa Kohti vaaleja -sarjaa, joka huipentuu eduskuntavaaleihin. Löydät kaikki sarjan bloggaukset Vallan käytäviltä -tunnisteella.