Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjassa (2020:47) juuri ilmestynyt Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa -raportti on tervetullut ja virkistävä panos kansalaistoiminnan tutkimuskentässä. Tällä alalla ei tehdä liikaa tutkimusta, ei varsinkaan näin kattavaa ja jopa perustutkimuksen kaltaista raportointia.
Raportissa on useita mielenkiintoisia aiheita, joista mielenkiintoni herätti erityisesti järjestöjen ammattimaistuminen, niiden autonomia ja niin sanottu hybridisaatio.
Tutkimuksen mukaan perinteinen järjestökenttä on yhä enemmän ammattimaistunut ja keskittynyt, järjestöt ovat rahoituksella aiempaa selvemmin kytketty julkisen sektorin strategisiin tavoitteisiin, ja hybridisaatio on tuonut muiden sektoreiden toimintalogiikat kansalaisyhteiskuntaan. Uusiahan nämä käsitteet ja ilmiöt eivät sinänsä ole, mutta tässä raportissa ne saivat uuden elämän.
Kansalaistoiminnan perustavanlaatuiset piirteet
Kansalaistoiminnalla, tässä tapauksessa organisoidulla, ry-muotoisella toiminnalla kuten järjestöillä on lähtökohtaisesti neljä niin sanottua konstitutiivista eli perustavanlaatuista piirrettä. Nämä ovat:
- Henkilökohtainen merkityksellisyys: yhdistys on ihmisten yhteenliit¬tymä heille merkityksellisten tarkoitusperien toteuttamiseksi.
- Jäsenyys: toiminta perustuu vapaaehtoiseen jäsenyyteen ja sen poh¬jalta edustukselliseen (demokraattiseen) päätöksentekoon.
- Riippumattomuus kolmansista osapuolista: yhdistys on taloudellisesti tai aatteellisesti riippumaton esimerkiksi julkinen tai yksityisen sektorin toimijoista.
- Voittoa tavoittelemattomuus: toiminnan tarkoituksena ei ole tuottaa taloudellista voittoa ja toiminta perustuu lähtökohtaisesti vapaaehtois¬työhön.
Jos yksi tai useampi näistä piirteistä muuttuu, voi sanoa, että kansalaistoiminnan konstituutio muuttuu. Järjestön nimi säilyy, mutta siitä tulee ”jotain muuta”.
Varoen hurahtamista olemattoman kultaisen menneisyyden glorifiointiin, voi kansalaistoiminnan historialliset juuret löytää näistä piirteistä. Jotain tällaista kansalaistoiminta on saattanutkin olla sata vuotta sitten – oletettavasti. Nyt tiedämme, että todellisuudessa jäsenyys on kyllä pysynyt yhdistysten ja järjestöjen ytimessä, mutta jäsenet käyttäytyvät usein kuin asiakkaat tai heitä kohdellaan kuin asiakkaita. Valta on keskittynyt, eikä aito tai laaja-alainen demokratia välttämättä toteudu päätöksenteossa. Lakipykälät estävät voiton tavoittelun, mutta eivät omaisuusmassojen keräämistä sinänsä.
Menetetyn autonomian haikailu
Ja sitten tuo riippumattomuus, autonomia. Käytännössä yhdistysten ja järjestöjen autonomia menetettiin heti, kun niiden edustajat istuivat samoihin pöytiin valtiovallan edustajien tai kunnan virkamiesten kanssa, kun he laittoivat postiin avustushakemuksen tai kun toimintaa alettiin toteuttaa muissa kuin omissa tiloissa.
Raportin ansio on siinä, että se tematisoi eli nostaa jälleen tietoisuuteen ja keskusteluun tämän olennaisen aiheen. Varsinkin valtakunnalliset järjestöt ovat menettäneet autonomiansa aikaa sitten tai siitä on ainakin tullut hyvin suhteellista, niin syvälle järjestöt ovat kytkeytyneet erityisesti poliittisen järjestelmän ja julkisen sektorin muodostamassa instituutiossa.
Samalla raportti tuloksineen pakottaa meidät miettimään sekä mennyttä että tulevaa: jos järjestöt ovat ajan myötä kiinnittyneet yhä tiiviimmin kiinni valtioon tai julkiseen sektoriin ylipäätään, niin jatkuuko tämä kehitys suoraviivaisesti myös tulevaisuudessa? Vai onko edessä jonkinlainen murros, kokonaan uusi asetelma? Kääntääkö järjestökenttä selkänsä julkiselle sektorille, jos tai kun sen resurssit vähenevät ratkaisevasti? Tuleeko yksityisestä sektorista uusi kumppani ja riippuvuuden lähde?
Systeemisiä kehityspiirteitä
Otetaan näiden kysymysten käsittelyn avuksi muutama teoreettinen käsite, erityisesti tuo ”hybridisaatio” (toimintalogiikkojen sekoittuminen). Lisätään soppaan vielä ”rationalisoituminen” (järkiperäistyminen) ja ”differentioituminen” (eriytyminen). Näiden käsitteiden käännökset eivät täysin tavoita niiden sisältöä, mutta tässä kohtaa pärjäämme kyllä suomenkielisten käsitteiden luomilla mielikuvilla.
Kyse ei ole vain sivistyssanoilla briljeeraamisesta – taas sivistyssana! – vaan yhteiskuntatieteiden ja sosiologian teoreettisista kivijaloista. Rationalisoituminen viittaa siihen, että perinteisten yhteisöllisten tapojen, normien ja myyttien sijaan moderneissa yhteiskunnissa niihin liittyviä ilmiöitä käsitellään järkiperäisesti ja systemaattisesti muun muassa tieteellisin teorioin ja mallein. Toiminnan ammattimaistuminen järjestöissä on rationalisoitumiskehityksen luonnollinen tulos. Keittiön pöydän ääressä puuhastelusta on siirrytty moderneihin toimistoihin strategioineen, varainhankintasuunnitelmineen ja lobbausverkostoineen.
Differentioitumisella tarkoitetaan yhteiskunnallista eriytymistä, jolloin esimerkiksi politiikka, talous, oikeus ja muut yhteiskunnalliset instituutiot kehittävät oman erityisen toimintalogiikkansa: politiikassa tavoitellaan valta-asemaa päätöksenteossa, taloudessa pyritään taloudelliseen voittoon ja oikeudessa mietitään, mikä on laillista tai laitonta. Ne eivät voi luopua näistä piirteistä menettämättä systeemistä identiteettiään, siksi nämä piirteet ovat konstitutiivisia. Tällä tavalla yhdistys- ja järjestötoiminnan konstitutiiviset piirteet tulevat ymmärrettävämmiksi ja auttavat myös ymmärtämään hybridisaatiota.
Järjestöjen toiminnan hybridisaatio
Järjestöjen kohdalla hybridisaatio tarkoittaa sitä, että saman katon alla toimii erilaisia toimintalogiikkoja. Käytännössä tämä näkyy siten, että järjestö yrittää yhdistää jäsenten erityiset tarpeet, poliittisten päättäjien ja viranomaisten vaatimukset ja yrityskumppaneiden odotukset. Jäsenille olennaista on mielekäs toiminta, viranomaisille kuntalaisten tai kansalaisten hyvinvointi ja yrityksen johtajalle liiketoiminnan menestyminen. Järjestön johtaja on ristitulessa, kun nämä toimintalogiikat vaateineen ja arvoineen törmäävät järjestön sisällä. Miten yhteensovittaa vapaaehtoistoiminta ja palkkatyö, aatteellisuus ja ammatillisuus, yleishyödyllisyys ja markkinakilpailu, järjestön perustehtävä ja julkinen palvelu?
Voiko hybridisaatiota välttää tai onko tämä kehitys käännettävissä? Hybridisaatio ei ole vain järjestöjen haaste, se leimaa kaikkia moderneja (länsimaisia) yhteiskuntia. Eri sektoreiden toimintalogiikat eriytyvät edelleen ja niiden sisäinen rationalisoituminen vain syvenee toiminnan laajenemisen ja ammattimaistumisen myötä. Paradoksaalisesti, samaan aikaan eriytymisen kanssa nämä toimintalogiikat tunkeutuvat yhä syvemmälle toisiinsa. Silloin myös niiden keskinäinen riippuvuus kasvaa ja autonomia kaventuu, enemmän tai vähemmän.
Suosituksia ja valintoja
Raportissa suositellaan, että kansalaisyhteiskunnan riippuvuutta rahoittajan strategisista tavoitteista vähennetään. Jos järjestöt ylläpitävät nykyisen kaltaista laajaa toimintavalikkoa yrittäessään tavoittaa laajasti kohderyhmänsä, ne tarvitsevat edelleen taloudellisia ja muita resursseja. Vapaaehtoisia tuntuu kyllä riittävän hyvin järjestettyyn toimintaan, mutta jäsenmaksujen kehitys ovat kysymysmerkki ja julkisen sektorin rahoitus tulee vähenemään. Onko ainoana suuntana yksityisen rahoituksen tavoitteleminen, yritysyhteistyön lisääminen, yksityisten kansalaisten lahjoituksiin tukeutuminen tai osallistumis- ja muiden maksujen korottaminen? Tai sitten karsitaan toimintoja tai kohderyhmiä – raakoja valinnan paikkoja!
Raportin suositusten mukaisesti kansalaistoimijoiden ääntä kannattaa vahvistaa rahoituspäätösten ja lainsäädännön valmistelussa, mutta se ei kyllä sellaisenaan lisää niiden autonomiaa, pikemminkin päinvastoin. Olennaista onkin silloin suhteen luonne ja ennen kaikkea vastavuoroisen dialogin laatu – mikään ei estä hedelmällistä rinnakkaiseloa, kunhan autonomian suhteen ei ahtauduta liian tiukkoihin puitteisiin.
Jokaisen tekstin tekemisen suurin haaste on ensimmäisen lauseen kirjoittaminen. Aloitin viittaamalla siihen, että kyseinen raportti on julkaistu Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjassa. Raportin tekijät ovat alansa ammattilaisia, se on selvää. Mutta eikö ole oireellista, että kansalaistoiminnan autonomiaa käsittelevä raportti on julkaistu Valtioneuvoston julkaisusarjassa?
Kirjoittaja Juha Heikkala, YTT, on järjestötoiminnan asiantuntija ja kehittäjä.
Juha Heikkala Consulting