Kun poikkeusolojen pahin shokkivaihe on ohi, olen innostunut työnteon uusista tavoista ja kokeiluista koronakriisissä. Olen perustanut itselleni poikkeusaikojen työntekoa varten oman sääntökunnan, ja ikään kuin oman luostarin.
Luostareissa ollaan asiantuntijoita siinä, miten tehdä töitä poikkeusoloissa. Niihin on kertynyt vuosisatojen ajan kokemustietoa ja selviytymiskeinoja niistä asioista, joiden kanssa maailmasta eristynyt ihminen joutuu kamppailemaan samalla, kun hänen pitää saada aikaan niitä asioita, joita työssä pitää aikaan saada.
Luostarisäännöt rytmittävät päivää ja suojelevat kiusauksilta
Luostareihin kehitettiin luostarisääntöjä, jotka ohjasivat ja rytmittivät päivää. Luostarisääntöjen yksi tavoite oli suojella ihmistä monilta kiusauksilta, jotka vaanivat ihmistä yksinäisyydessä ja eristyneisyydessä. Näitä varoituksia ja ohjeita on tänä keväänä sosiaalinen media tulvillaan. Niissä varoitetaan
- eristyksen ja yksinolon kiusauksista
- liikunnan lopettamisen kiusauksista
- herkkujen syömisen kiusauksista
- päivärytmin menettämisen kiusauksista sekä
- pahimpana kaikesta epätoivoon ja pelkoihin vajoamisen kiusauksista.
Napin painaminen on rituaalinen toimitus
Monet tämän kevään etätyöluostarit näyttävät kaikkea muuta kuin luostareilta, koska niissä asuu usein myös toisia aikuisia ja lapsia, jotka eivät luostarisäännöistä piittaa. Omassa uudessa luostarissani säännöt koskevat vain minua eivätkä muita taloudessa asuvia. Olen itse luostarini abbedissa ja kokeilen sääntöjä vain itseni kanssa. Sopiva tilanne. Itsensä johtamiseksikin sitä voi sanoa.
Työnteon suhteen luostarini on kokeiluluostari, jossa tavoitellaan säännöllistä rytmiä, työpäivän rytmittämistä paremmin omaan rytmiin sopivaksi sekä tavoitteiden ja tehtävien pilkkomista realistisiin aikatauluihin.
Luostarissani on käytössä poikkeusoloissa etätyötä tekevän ihmisen paras ystävä – sähköinen työajan seuranta. Työpäivän voi merkitä napista painamalla päättyneeksi. Napin painaminen on rituaalinen toimitus. Vaikka työkaverien virtuaalihahmot häviävät ruuduilta äkkiä, ne leijailevat vielä ympärillä jonkin aikaa napin painamisen jälkeen. Luostarissani kehitetään virtuaalihahmojen häivytykseen juuri uutta rituaalia.
Säännöt ohjaavat päivittäistä työnteon kilvoittelua
Päivittäisen työnteon kilvoittelua varten olen tehnyt neljän kohdan säännön oppi-isäni Saku Tuomisen oppien pohjalta.
- Neljä tuntia parasta työaikaa kaikkein tärkeimmille asioille. Omassa aamuvirkun luostarissani tämä aika on heti aamulla.
- Tärkeiden, ei-kiireellisten asioiden priorisointi. Niiden ohi yrittävät kiilata ei-tärkeät ja kiireelliset, tärkeät ja kiireelliset (niitä on jokaisella vain rajallisesti), sekä pahimmillaan täysin turhat ei-tärkeät, ei-kiireelliset asiat.
- To do -lista pienille sekalaisille asioille. Kun asia tulee mieleen, poistan sen saman tien päästäni kirjoittamalla sen ylös. Puran tätä listaa eri väleissä, enemmän aikaa vievät asiat aikataulutan.
- Pidän mielessä yhden ison kysymyksen. Pidän sitä vireillä, kirjoitan siitä muutaman sanan. Palaan siihen, mutta en koeta ratkaista. Ratkaisu kypsyy.
Koska kyse on kilvoittelusta, näitä sääntöjä on tietysti vaikea, ja usein mahdoton, noudattaa. Mutta täytyyhän ihmisellä olla kilvoiteltavaa.
Luostarini on osa kokeilukulttuuria. Onneksi olen luostarissani paitsi abbedissa, myös noviisi. Noviisi on luostarissa vain kokeilemassa. Ikuiset lupaukset annetaan luostareissakin vasta usean vuoden kokeilun jälkeen. Tämän kevään poikkeusolot eivät kestä ikuisesti. Hyviksi osoittautuneet työtavat aion säilyttää koronavirusepidemian jälkeenkin. Ikuisia lupauksia ei tarvitse onneksi vielä miettiä.
Marja Vuorinen on työn kehittämiseen ja erakkomunkkien viisauteen uteliaan innostuneesti suhtautuva terveyspsykologi, joka työskentelee kehittämispäällikkönä Sininauhaliitossa ihmisen puolella.
marja.vuorinen(at)sininauha.fi