Yleisessä keskustelussa on havaintoja siitä, että Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen päätöksissä on tapahtunut muutosta siten, että kuntoutusta vähennetään lyhentämällä kuntoutuskerralle myönnettävää aikaa ja/tai vähentämällä kuntoutuskertojen määrää. Vaikeasti vammaisten ja pitkäaikaisesti sairaiden ihmisten kohdalla tämä herättää huolta, koska ammattitaidolla suoritettu kuntoutus on heille usein yksi perusta päivittäisen toimintakyvyn ylläpitämiseen ja joskus myös edistämiseenkin. Mitä merkitsee, jos kuntoutuksen ammattilaisen antamasta kuntoutuksesta otetaan vaikkapa neljännes pois?
Arki kuntouttaa meitä kaikkia, omaehtoinen toiminta ylläpitää toimintakykyämme niin vammaisten kuin ei-vammaisten ihmisten kohdalla. Tässä yhteydessä tuleekin mieleen jo lähes fraasiksi tullut kysymys: onko vammainen ihminen aina kuntoutuja vai voiko hän elää arkeaan välillä pelkästään perheenjäsenenä, naapurina, oppilaana, kalakaverina, kumppanina, työkaverina? Tiedostan, että tätä nostetaan esiin aika ajoin. Yhteisessä keskustelussa kysymys on kuitenkin hyvä muistaa ja miettiä, olisiko tässä uudenlaisen sanoittamisen paikka?
Yksilölliset tarpeet näkyväksi suunnitelmalla
Keskeinen väline kertoa Kelan kuntoutuspäätösten ratkaisijoille vammaisen ihmisen kuntoutuksen tarpeesta ja sen merkityksestä vammaiselle ihmiselle itselleen on kuntoutussuunnitelma.
Kuntoutussuunnitelmiin tulee saada näkyviin yksilöllisyys ja ihmisen kokonaistilanne. Tässä yhteydessä on tärkeä muistaa kuntoutujan asiantuntijuus omassa asiassaan. Kokonaisvaltainen vammaisen ihmisen elämäntilanteen tuntemus suhteutettuna yksilöllisiin toimintakyvyn haasteisiin tulee olla lähtökohta, kun tavoitteita lääkinnälliselle kuntoutukselle yhteisesti kuntoutujan kanssa asetetaan. Tämä myös mahdollistaa tavoitteiden toteutumisen arvioimisen, kun kuntoutussuunnitelmaa seuraavan kerran päivitetään.
Kelan käyttöön ottama ICF-viitekehys on oiva ohjaamaan kuntoutussuunnitelmaa, koska se huomioi vammaisen ihmisen tilannetta toimintakyvyn ja sen rajoitteiden ohella myös yksilötekijät sekä toimintaympäristön. Näillä asioilla on diagnoosia suurempi merkitys. Tiedämme, että samasta diagnoosista riippumatta kuntoutuksen ja apuvälineiden tarpeet ovat kullakin ihmisellä omanlaisensa. Kuntoutussuunnitelmat laaditaan julkisessa terveydenhuollossa, nyt tulisikin varmistaa, että ICF-viitekehyksen tuntemus on terveydenhuollossa riittävää.
- Lue lisää: THL: ICF-luokitus
Hyvä kuntoutussuunnitelma on asiakkaan etu, tämä ajatus jaetaan niin Kelassa kuin vammaisjärjestöissä. On hyvä asia, että Kela tekee yhteistyötä terveydenhuollon kanssa niin yksittäisiä kuntoutussuunnitelmia tarkistaen kuin kuntoutussuunnitelmien laadun kehittämiseksi. Olen itsekin osallistunut Kelan julkiselle terveydenhuollolle suunnattuun koulutustilaisuuteen, jossa yhtenä teemana oli kuntoutussuunnitelma. Tällöin mieleeni nousi ajatus siitä, että näissä koulutuksissa voisi olla mukana myös vammais- ja potilasjärjestöjen edustus avaamassa vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen tosiasiallista merkitystä vammaisille ja pitkäaikaisesti sairaille ihmisille.
Kirjoittaja Riitta Saksanen on sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Invalidiliitossa ja Vammaisfoorumin kuntoutustyöryhmän jäsen.
Riitta.Saksanen@invalidiliitto.fi
Blogi liittyy SOSTEn sosiaali- ja terveysjärjestöiltä keräämiin ehdotuksiin Kelan toiminnan kehittämiseksi.