Vuodet SOSTEssa ovat olleet näköalapaikka.
Ajattelen pandemian pitkiä, vaimeita, epävarmuuden täyttämiä kuukausia. Ajattelen julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden mullistusta. Ajattelen kansalaisjärjestöjen rahoitukseen kohdistuneita paineita ja muutoksia.
Olen nähnyt, miten SOSTEssa on asiallisella rauhallisuudella analysoitu tilanteita. On etsitty sekä näkyvän että näkymättömän vaikuttamisen väyliä, jotta järjestöt saisivat tarvitsemansa tuen ja ihmiset jaksaisivat elämänsä keskellä.
#
Näiden vuosien aikana turvattomuus on maailmassa kasvanut ja ilmapiiri maassa koventunut. Se on tapahtunut vähitellen, ensin pinnan alla, sitten avoimemmin.
Yhä tavallisempia ovat äänenpainot, joissa köyhyyttä katsotaan yksilön epäonnistumisena, omillaan pärjäämistä pidetään kunnon kansalaisen mittana ja avun tarvitseminen tulkitaan heikkoudeksi. Suostutaan siihen, että hyvinvointivaltion laidoille jää kasvava määrä ylijäämäihmisiä, evankeliumikertomuksen Lasaruksia, joille putoaa muruja rikkaan miehen pöydältä, jos putoaa.
Muutos on ollut hätkähdyttävä. Juuri nyt se näkyy julkeana piittaamattomuutena poliittisten päätösten inhimillisistä ja sosiaalisista seurauksista.
Tämän keskellä on ollut rohkaisevaa kuulla SOSTEn ammatillinen, asiantunteva, arjen todellisuuteen ankkuroituva ja ihmisarvoa tinkimättömästi puolustava ääni. Ääni ei ole vaimentunut, ei julkisuudessa eikä eri tahoille annetuissa lausunnoissa.
#
Huoli ja turvattomuus tuntuvat järjestöissä. Ihmisten huoli on järjestöjen huolta, ja samalla huoli koskee myös järjestöjä itseään. Sellainen imee voimia.
SOSTEssa huoli on viime kuukausina tuntunut erityisen raskaana. Odottamatta tullut epävarmuus rahoituksesta on merkinnyt epävarmuutta koko tulevaisuudesta. Kuorma on ollut suuri, suurin teillä, joiden työstä on kysymys.
Nyt tilanne on tiedossa. SOSTEn on opeteltava tulemaan toimeen niukemmilla resursseilla. SOSTE on nyt pienempi ja tiiviimpi, mutta ei heikompi.
Kun ravistellaan, kuten nyt, ei asettuminen sen jälkeen tapahdu hetkessä. Myös uuteen totuttautuminen tulee viemään voimia. Ei ole väärin, jos tuntee väsymystä ja turhautumista.
Tarvitaan paljon tavallisia arkisia päiviä ja levollista yhteistä työtä, jotta ilo ja tarmo eivät katoa.
Toivon, että jaksatte, kukin voimiensa mukaan. Ettette lannistuisi, ettette vaikenisi.
#
Näinä vuosina SOSTEssa olen nähnyt paljon rohkeaa ja periksiantamatonta ihmisten puolustamista. Että olisi vähän helpompi elää ja jokaisella olisi joku.
Olen kiitollinen ja vähän ylpeäkin, että olen saanut olla omalta osaltani tässä mukana. Olen kiitollinen inhimillisyydestä ja luottamuksesta, joita olen saanut osakseni.
Nyt siirryn katsomoon. Kannustan teitä sieltä. Tietoisuus siitä, että työnne SOSTEssa ja järjestöissä jatkuu, kannustaa puolestaan vanhan miehen hitaiden päivien askareita.