Päämääränä päästä takaisin tavalliseen elämään


Etusivu / Blogi / Päämääränä päästä takaisin tavalliseen elämään

Jouduin onnettomuuteen vuosi sitten joulukuussa. Satunnainen ohikulkija löi minua päähän Brysselissä. Onnettomuuden seurauksena menetin kävelykykyni ja lonkkaniveliini muodostuu kalkkia.

Kuntoutusosastoilla valtava tasoero

Olin onnettomuuden jälkeen 11 kuukautta sairaalahoidossa, jossa huomasin, että esimerkiksi Laakson sairaalassa kuntoutusosastojen tasoero samassa pihapiirissä on valtava. Laakson sairaalan osasto 14 oli ylivertainen. Sitä pyörittää Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri eli HUS. Siellä oli omat fyssarit ja toimintaterapeutit. Kun siirryin Helsingin kaupungin kuntoutusosastolle, ihmettelin, miksi sitä ylipäänsä kutsuttiin kuntoutusosastoksi. Välillä en nimittäin nähnyt viikkoihin fyssaria. Resurssivaje on melkoinen.

Kaksi merkittävää eroa

Oman kuntoutumiseni kannalta olennaista olikin, että pystyin läheisteni tuella ostamaan fysioterapeutin palveluita. Näin sain kuntoutusta säännöllisesti kolmesti viikossa.

Itse ostetuilla palveluilla oli säännöllisyyden lisäksi myös toinen merkittävä ero julkisen sektorin vastaaviin: Fyssarini Antti oli rohkea, kun taas julkisella sektorilla sekä fyssarit että hoitajat olivat aivan liian varovaisia eivätkä olleet vaativia. Esimerkiksi kun lähdimme kävelemään apuvälineiden kanssa, osastolla oltiin kauhuissaan, ettei vain tule vahinkoa. Onneksi kuitenkin otettiin riski ja lähdettiin, sillä nyt olen kyennyt luopumaan Eva-kävelypöydästä ja käytän vain rollaattoria. Se on ollut kokonaiskuntoutumisen kannalta oleellista.

Piiskuri ei tee puolestani mitään, mihin itse kykenen

Nyt kun olen asunut kaksi kuukautta Neuroliiton tuetussa asumisessa Palvelutalo Merenpisarassa, tärkeää on ollut täällä kaikilla hoitajilla oleva vahva kuntouttava asenne. Sairaalassa valitettavasti päivät menivät sängyssä maatessa. Tärkeä on ollut lempihoitajani Maire, jolle olen antanut lempinimen Piiskuri. Hän ei tee puolestani mitään sellaista, mihin kykenen itse.

Kaikki eivät pidä siitä, kun kaikessa ei palvella, mutta Maire kysyy aina, olenko minä vai oletko sinä täällä kuntoutumassa. Mielestäni sairaanhoitajakoulutuksessa – ja meidän suomalaisten ylipäätään – olisi opittava selkeästi se, että potilailta ja asukkailta on uskallettava vaatia kuntoutuksessa pitkäjänteistä ja aktiivista työtä. Kukaan ei kuntoudu puolestani, työ on tehtävä itse. Pitää muistaa, ettei meitä ole tehty sokerista.

Kuntoutukseen saatava valinnanvapaus

Kuntoutuksessa on edellä kuvatusti erittäin suuret tasoerot eri osastoilla ja paikoilla. Tätä voitaisiin korjata valinnanvapaudella, jossa potilas saa valita, mihin haluaa kuntoutukseen. Uskon, että tämä pakottaisi kaikkia paikkoja kohottamaan tasoaan. Siksi kuntoutukseen olisi saatava erikoissairaanhoidon kaltainen valinnanvapaus, johon voisi mielestäni sisällyttää myös yksityiset palveluntarjoajat, tai vähimmillään julkiset olisi pantava kilpailemaan keskenään.

Merenpisarassa olen oppinut myös tärkeän asian, jonka toivoisin elävän vahvasti kaikissa sote-järjestöissä ja niiden palvelutuotannossa. Nimittäin sen, että pitkäaikaisessa hoidossa olevat haluavat tulevan kohdelluiksi mahdollisimman samankaltaisesti kuin normaalia elämää elävät ihmiset. Oma kuntoutustieni on vielä kesken, tavoitteena on päästä kotiin. Siinä auttaa hoitajien ja terapeuttien kannustava ja kunnioittava asenne, se vaikuttaa myös omaan asenteeseeni.

 

Panu Laturi ulkona pyörätuolissa toppatakissa, takana näkyy pyörätuolista kiinni pitävän avustajan kädet.

 

Panu Laturi
toimitusjohtaja
N2 Comms
panu.laturi(at)n2.fi