COVID-19 on paljastanut isoja asioita länsimaisista yhteiskunnista. Valtiot voivat olla kriisitilanteessa paljon voimakkaampia ja päättäväisempiä toimijoita kuin meillä on ollut tapana ajatella. Jo vuosia on puhuttu siitä, miten valtiot ovat menettäneet kykyään päättää omista asioistaan, mutta yhtäkkiä maailma toimikin toisin. Valtiot kontrolloivat tiukasti rajat ylittävää henkilöliikennettä ja kielsivät massatapahtumat, monet rajoittivat ihmisten välisiä kohtaamisia ylipäänsä.
Kaikki valtiot eivät kyenneet tehokkaaseen toimintaan
Tarttuvien tautien torjunnassa tarvitaan kattavuutta – kenen tahansa suojeleminen on kaikkien suojelua. Itse asiassa universaali hyvinvointipolitiikka syntyi aikanaan tilanteissa, joissa jokin ulkoinen riski uhkasi kaupunkilaisten elämää. Jokaisen yksilön etu oli sama kuin yhteinen etu. Nykymaailmassa kokonaisvaltaiseen suojeluun pystyy vain valtio, joka nauttii yhteisöjen luottamusta.
Keväällä tuli ilmi, etteivät kaikki valtiot kyenneet tehokkaaseen sisäiseen toimintaan. Yhdysvaltain perustavanlaatuinen epäonnistuminen ei ollut yllätys. Kun perustuslain säätäjät eivät aikanaan ole tahtoneet sellaista liittovaltiota, joka olisi sisäpolitiikassaan vahva ja suvereeni, ei maassa ole toimijaa, joka pystyisi kattavaan suojeluun. Sen puuttuessa eivät yhteisöt ja yritykset pystyneet pelastamaan edes omiaan. Passiivisia olivat myös valtiot, joille oli tärkeämpää ylläpitää yhteiskunnan toimintoja ennallaan kuin suojata kansalaisiaan hengen menetykseltä.
Hämmästyksen aiheita
Jälkeenpäin täytyy ihmetellä, miten vaivattomasti länsimaisen yhteiskunnan valtasuhteet muuttuivat.
Globaalin talouden vaatimukset olivat jo kymmenten vuosien ajan ohjanneet valtioiden päätöksiä, mutta yhtäkkiä niitä ei enää koettukaan pakottavina. Poliitikoista tuli voimakkaita, elinkeinoelämän mahtavat johtajat pyysivät apua. Vielä eilen emme me suomalaiset voineet jättää velkaa perinnöksi lapsillemme, mutta tänään velvollisuutemme on pelastaa elinkeinoelämä velkaantumalla hillittömästi. Oppositio tyytyi moittimaan velkaantumista vain, jos sen motiivina olisi toisen asteen koulutuksen laajentaminen.
Toinen suuri hämmästyksen aihe oli, että työn tärkeys arvioitiin yhtäkkiä toisin kuin markkinataloudessa.
Kun koulujen lähiopetus haluttiin rajata välttämättömään, hallitus määritti, kenen läsnäolo työpaikalla oli välttämätöntä. Kriittisillä aloilla toimivien vanhempien lapsilla oli oikeus osallistua ensimmäisten luokkien lähiopetukseen. Näihin aloihin kuuluivat muun muassa elintarvikeketju, terveydenhuolto, turvallisuustehtävät, vesihuolto, jätehuolto, lämmöntuotanto, siivouspalvelut, varhaiskasvatus ja lääkkeiden myynti. Kauppojen ja liikenteen henkilökunnasta sekä julkisen sektorin pienipalkkaisista ammattilaisista tuli yhteiskunnan tukipylväitä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon vaivalla rakennettu kokonaisuus puolestaan repesi ja paljasti, että vanha kahtiajako oli yhä voimassa. Terveydenhuollossa kyettiin ehkäisemään taudin tarttumista ja seurauksia aivan eri mitassa kuin vanhustenhuollossa.
Suomalainen hyvinvointipolitiikka osoitti vahvuutensa
Suomessa ei ollut erityistä valmiutta äkillisen kriisin käsittelyyn, vaikka monet olivat niin luulleet.
Irtisanomisten välttäminen ja työttömyysturva eivät ratkaisseet toimeentulo-ongelmia, mutta lievittivät niitä. Tuskin kenellekään oli yllätys, että pienyrittäjien toimeentuloturva oli heikoin lenkki kokonaisuudessa. Yleinen työttömyysturva oli heille liian hidas ja monen mutkan takana. Erityiset korona-avustukset jäivät monilta hakijoilta saamatta kohtuuttomaksi osoittautuneen paperisodan vuoksi. Yleensäkin yritysten avustusten hallinnointi osoittautui vaikeaksi ja avustusten kohdentuminen aiheutti ankaraa kritiikkiä julkisuudessa. Silti voi sanoa, että kokonaisuutena suomalainen hyvinvointipolitiikka ja julkishallinto osoittivat vahvuutensa ja joustavuutensa.
Ongelmat jäivät minimaalisiksi verrattuna Yhdysvaltoihin, jossa työttömyysturvan ja terveydenhuollon heikkoudet tulivat dramaattisesti esiin. Helikopteriraha loppui heinäkuuhun, sen jatkosta ei ole vielä (elokuun alkupäivinä) sovittu, ja presidentti jatkaa kamppailuaan sairausvakuutuksen heikentämiseksi.
Tieteen asema politiikan tekemisessä
COVID-19 ei ole aiheuttanut maailmassa yhtä suurta tuhoa kuin espanjantauti aikanaan, koska me tiedämme viruksista ja hoidoista paljon enemmän kuin sata vuotta sitten. Tiede on noussut ratkaisevaan asemaan, kun ihmiskunta tavoittelee hyvää tai kestävää elämää rajallisella maapallolla. Tiede ei kuitenkaan voi ohjata kehitystä, yhteiskuntien tulevaisuudesta päätetään politiikan instituutioissa. Demokraattinen politiikka ei voi koskaan olla läpirationaalista, vaan se perustuu olennaiselta osin ihmisten tunteisiin, toiveisiin ja mielipiteisiin. Tieteen pitää opetella toimimaan yhteiskunnassa, jota horjutetaan tietoisesti manipuloimalla ihmisten mielipiteitä.
Parasta mitä tutkijat voivat tehdä yhteiskunnallisen päätöksenteon tukemiseksi on luoda omasta keskustelustaan kokonaiskuvaa, joka erottaa varmoina pidetyt tosiasiat vähemmän varmoista, isot asiat pienistä ja kiireelliset tehtävät vähemmän tärkeistä. Tutkijayhteisöjen konsensuskokoukset, joita pidetään esimerkiksi lääketieteessä ja ilmastontutkimuksessa, ovat tärkeä institutionaalinen innovaatio. Tutkijayhteisöjen on syytä kommunikoida nykyistä paremmin sekä sisäisesti että ulospäin. Niiden on selitettävä järkeville ja eettisesti ajatteleville ihmisille, miksi erilaisissa medioissa levitetyt tiedot eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa.
Koronan torjunnasta ilmastonmuutoksen torjuntaan
Monet kirjoittajat ovat toivoneet, että onnistumiset koronaviruksen torjunnassa avaisivat tietä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Ovathan ihmiset nyt osoittaneet valmiutensa panna asioita uuteen tärkeysjärjestykseen ja tinkiä tarpeistaan, kun tilanne on sitä edellyttänyt. Tarttuvan taudin leviäminen on kuitenkin paljon helpommin pysäytettävissä kuin ilmastonmuutos. Ihmisiä voidaan eristää toisistaan yksittäisten valtioiden päätöksillä, mutta ne ovat pieniä ja helppoja toimenpiteitä verrattuna siihen, mitä yhteisen ilmakehän suojaaminen vaatii.
Jorma Sipilä
emeritusprofessori
Tampereen yliopiston tutkijakollegium
jorma.sipila(at)tuni.fi