Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tänä vuonna julkaiseman FinRavinto 2017 –raportin mukaan suomalaisten ruokavaliossa on useita kansanterveyden kannalta tärkeitä muutoksen kohteita. Näitä ovat ensisijaisesti suolan saannin vähentäminen ja kuidun saannin lisääminen. Myös rasvan laatua pitäisi muuttaa kasvi- ja kalarasvavoittoisemmaksi. Lihan käytön pitäisi vähentyä ainakin miehillä ja jonkin verran pitäisi myös vähentää lisätyn sokerin saantia.
Ruokatottumusten muuttaminen terveellisemmiksi ei ole helppoa, sillä niihin vaikuttavat ennen kaikkea omien ja muiden vakiintuneet tottumukset, mainonta, tarjollepano kaupassa sekä käytön helppous. Terveys sinänsä on harvoin ykkösmotiivi ruokaa valittaessa.
Jos kansallisena ongelmana on jonkun vitamiinin ja kivennäisaineen puute, on mahdollista ratkaista ongelma täydentämällä elintarvikkeita. Hyvä esimerkki on maidon ja margariinien aika rohkeakin täydentäminen D-vitamiinilla, joka on varsin hyvin korjannut väestön liian niukan D-vitamiinin saannin, jopa ilman muutoksia ruokatottumuksissa. Mutta FinRavinto 2017 tutkimuksen osoittamat puutteet suomalaisessa ruokavaliossa eivät ratkea ilman kulutustottumusten muutoksia.
Terveys sinänsä on harvoin ykkösmotiivi ruokaa valittaessa.
Pelkkä valistaminen ja tiedottaminen ovat harvoin tuloksellista terveyden edistämistä. Pahimmillaan ne saattavat vain lisätä väestöryhmien terveyseroja, jos jo valmiiksi terveet ja pitkälle koulutetut omaksuvat viestinnän neuvot muita paremmin. Siksi hyvä ja eettisesti oikea terveyden edistäminen sisältää aina keinoja, jotka ohjaavat terveyskäyttäytymistä ihmisen sosiaalisesta taustasta ja motiiveista riippumatta. Yksi tällainen ohjauskeino voi olla hinta.
Ruoan hintaa voi ohjausmielessä sekä nostaa (verottamalla) että laskea (veroja pienentämällä). Kansainvälisesti selvästi enemmän on ainakin tutkittu epäterveellisten valintojen verottamista. Pitäisikö Suomessa siis kokeilla suolan, lihavalmisteiden, punaisen lihan ja mahdollisesti myös sokerin ja tyydyttyneen rasvan haittaveroa?
Ruoan verottaminen ei ole aivan yksinkertaista. Aluksi on pohdittava, mitä vaihtoehtoja kallistuville elintarvikkeille on. Jos joku ruoka kallistuu, ihmiset alkavat etsiä lähinnä sopivaa vaihtoehtoa. Jos esimerkiksi sokeroidut virvoitusjuomat kallistuvat ja hintaero tehomakeutettuihin juomiin on riittävän suuri, vaihtoehto on olemassa. Mutta jos myös tehomakeutetut kallistuvat, vaihtoehto häviää. Tällöin vaihtoehdoksi tulee ehkä vesi, mutta sokeroitu virvoitusjuoma saa ilmeisesti kallistua todella paljon, ennen kuin virvoitusjuoman himo tyydyttyy vedellä.
Esimerkki on tupakka: vielä 1970-luvun alussa liki 2/3 suomalaista miehistä tupakoi, kun nykyisin osuus on tästä enemmän kuin puolittunut. Mutta tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että vero ei suinkaan ollut ainoa asia, jolla tupakointi pyrittiin vähentämään
Vaihtoehdolla on siis merkitystä myös tarvittavan hinnan korotuksen kannalta. Jos hintaa on nostettava liikaa, tarjolla on vain poliittinen myrsky. Joidenkin arvioiden mukaan esimeriksi lihan hinnan pitäisi nousta vähintään 25 %, ennen kuin ihmiset vähentävät kulutusta. Tällaisen veron esittäminen saisi luonnollisesti aikaa rajun vastalauseen mm. maatalouden intressiorganisaatioissa ja myös elintarviketeollisuudessa. Pienempi vero taas voi jäädä puhtaasti rahankeruuinstrumentiksi – valtiolle tulee vähän lisää rahaa, ilman että terveyskäyttäytyminen ja terveys muuttuvat mihinkään. Tämäkin toki voi olla ihan hyvä yleinen tavoite, mutta ei terveyspoliittisesti.
Pitäisikö verottaa tuotteita vai raaka-aineita? Periaatteessa raaka-aineen, kuten suolan ja lisätyn sokerin, verottaminen tuntuu järkevältä, sillä se todennäköisesti inspiroi elintarviketeollisuutta kehittämään tuotteita, joissa on vähemmän suolaa tai sokeria. Toisaalta miten raaka-aineen verottaminen voisi kohdentua myös tuontielintarvikkeisiin? On vaikeaa kuvitella sellaista ruoan haittaverotusta, joka kohdistuu kotimaisiin, mutta ei ulkomaisiin tuotteisiin.
Jos halutaan muuttaa suomalaisten ruokavaliota väestötasolla, on myös tärkeää, että verotus olisi mahdollisimman kattavaa – minkään pienen yksityiskohdan kanssa ei pidä näperrellä. Hyvä esimerkki väärästä keskustelusta on mielestäni ollut pohdinta siitä, pitäisikö energiajuomien myynti kieltää alle 15-vuotiailta. Tämä on niin pieni yksityiskohta väestötasolla, että päätöksellä tuskin olisi mitään näkyvää kansanterveydellistä vaikutusta. Jos siis päädytään siihen, että ruoan verotuksella pitäisi parantaa kansanterveyttä, ei pidä pohtia verotetaanko sokeria vai suolaa – molemmille pitäisi silloin tämän tavoitteen saavuttamiseksi asettaa haittavero.
Lopuksi haluan palata yhteen hyvään terveyden edistämisen esimerkkiin, jossa myös haittaverolla on ollut on osuutensa. Esimerkki on tupakka: vielä 1970-luvun alussa liki 2/3 suomalaista miehistä tupakoi, kun nykyisin osuus on tästä enemmän kuin puolittunut. Mutta tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että vero ei suinkaan ollut ainoa asia, jolla tupakointi pyrittiin vähentämään. Itse asiassa tupakkapolitiikka kokonaisuudessaan sisälsi johdonmukaisia ja tiukkojakin toimenpiteitä, joiden avulla ihmisten tietoisuus tupakan haitoista tehtiin erittäin selväksi ja mahdollisuudet tupakoida julkisesti tehtiin koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi.
En tietenkään esitä, että sokeroitujen virvoitusuomien ja perunalastujen nauttiminen julkisilla paikoilla pitäisi kieltää lailla. Haluan vain korostaa, että elintarvikkeiden haittaverotus ei yksinään riitä ruoankäytön ohjauskeinona vaan myös muita ohjauskeinoja tarvitaan jatkossakin.
Mikael Fogelholm, ravitsemustieteen professori, Helsingin yliopisto, elintarvike- ja ravitsemustieteen osasto