Sote-loppusuoralla kiihtyvää keskustelua on surullista seurata. Sosiaalihuollon kysymykset eivät näytä kiinnostavan sen paremmin suunnitelman arvostelijoita kuin tärkeitä yhteiskunnallisia tahojakaan.
Viimeksi tuli julkisuuteen Elinkeinoelämän valtuuskunnan, EVAn lausunto, jossa sosiaalihuolto haluttiin tässä vaiheessa jättää kuntien tai kuntayhtymien hoidettavaksi. Moneen kertaan hylätyt vaihtoehdot toistuvat ja isot linjat hukkuvat yksityiskohtiin. Tiedon puute sosiaalihuollosta ja sen tulevaisuuden kehityskuluista, jopa kustannuksista on hämmästyttävä.
Sote onnistuu, kun sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteistyö on saumatonta
Keskeinen peruste sote-palvelujen siirtämisessä kuntia laajemmalle väestöpohjalle on sekä väestön ikääntymisestä että muistakin palvelutarpeista aiheutuva kasvupaine, johon kunnat eivät pysty omilla talouden ja osaamisen voimavaroillaan vastaamaan. Vanhuspalvelujen lisäksi tarve on suuri päihde- ja mielenterveyspalvelujen, lastensuojelun sekä vammaispalvelujen ja kuntoutuksen alueella.
Näissä palveluissa sektoreihin siiloutunut järjestelmämme sisältää runsaasti sujuvan palvelun kitkoja: väliinputoamisia, tietokatkoja ja päällekkäistä työtä. Tarvitaan sosiaali- ja terveyspalvelujen saumatonta yhteistyötä. Hintalappua yhteistyön tehostumiselle on vaikea antaa ennakolta, koska ammatillisten kulttuurien ja erilaiseen tietopohjaan perustuvien osaamisten yhteen hitsaaminen vie kokemuksen mukaan vuosia.
Muutama vuosi sitten Oulun seudulla tehty sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusanalyysi osoitti suurten kustannusten keskittyvän erityisesti tilanteisiin, joissa monet avun tarpeet kasautuvat samoille ihmisille. Sote-uudistuksen näkökulmasta olennaista ei ole leimata eikä varsinkaan syyttää joitakin asiakas- tai potilasryhmiä korkeista kustannuksista. Tärkeämpää on analysoida ne tilanteet, joissa kasautuvaa tarvetta esiintyy ja arvioida, toimiiko nykyinen palvelujärjestelmä niissä oikea-aikaisesti, taitavasti sekä inhimillisesti vaikuttavalla ja taloudellisesti kestävällä tavalla. Tämän olettaisi kiinnostavan myös taloudesta vastaavia.
Hyvinvointialueilla kehittämistyötä yhteistyömuotojen rakentamiseksi
Kokemuksesta tiedetään, että lakitekstit tai järjestelmän rakenteet eivät yhteistyön vahvistumiseen riitä. Tarvitaan vahvaa panosta erilaisten ratkaisujen rakentamiseen. Eri tehtäväalueilla yhteistyön tarpeet ovat erilaisia ja vaativat räätälöityjä käytäntöjä.
Olen monesti nähnyt sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hyvin sujuvaa yhteistyötä järjestöjen palveluissa, joten tässä olisi järjestöille oiva koulutustehtävä.
Kansallisesti tärkeään kehittämistyöhön kunnissa tai kuntayhtymissä ei ole mahdollisuuksia, eikä niiltä voida vaatia uusien käytäntöjen levittämistä valtakunnalliseen käyttöön. Sen sijaan tulevien yhteistoiminta-alueiden kehittäjiltä voidaan edellyttää panostamista uudistuksen onnistumista edistävien yhteistyömuotojen rakentamiseen. Olen monesti nähnyt sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hyvin sujuvaa yhteistyötä järjestöjen palveluissa, joten tässä olisi järjestöille oiva koulutustehtävä.
Sosiaalihuollossa vaativinta palvelua tarvitsevat joutuvat laadultaan kirjaviin palveluihin
Kehittämistyöstä pääsenkin lempiaiheeseeni, sosiaalipalvelujen porrastamiseen asiakkaiden elämäntilanteiden vaikeuden, tarpeiden vaativuuden ja niitä vastaavan osaamisen mukaan. Otan esimerkin lastensuojelusta.
Kun terveydenhuollossa vaativinta tai harvinaista osaamista edellyttävät potilaat siirtyvät yliopistollisten keskussairaaloiden hoitoon, on sosiaalihuollossa suunta päinvastainen. Vaikeasti vaurioituneet ja vaativinta palvelua tarvitsevat lapset ja nuoret siirtyvät suurelta osin kuntien kirjavien ostopalvelusopimusten perusteella erilaisten laitosyksiköiden kirjavaan kenttään. Siellä on pitkän kokemuksen omaavia erinomaisia yksiköitä ja toisia, joissa lapset ja nuoret eivät tunne saavansa apua ja henkilöstö kuormittuu ja vaihtuu liian vaikeiden vastuiden vuoksi. Kokonaiskuvaa toiminnan vaikutuksista lasten ja nuorten elämänkulkuun tai heidän perheidensä tilanteeseen ei ole.
Lastensuojelussa aivan erityisesti on vahvistettava prosessin kumpaakin päätä: yhtäältä ennakoivaa, ehkäisevää ja varhaista otetta ja toisaalta vaurioituneimpien ja vaativinta osaamista tarvitsevien lasten ja nuorten palveluja.
Erityisesti vaativimmassa päässä käytännön työn pysyvät yhteydet yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimus- ja kehitystyöhön ovat välttämättömiä, koska kokemusten, uuden tiedon ja vahvistuvan osaamisen siirtyminen alan koulutukseen on elinehto uusien käytäntöjen leviämiselle. Tarvitsemme julkisen vallan vastuuta kokonaisuudesta, sen suunnasta, sisällöstä ja toiminnan vaikutuksista. Käytännön toteutuksessa on tilaa niin julkisille kuin ostopalveluillekin.
Lue lisää: Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan sote-lausunto (pdf)
Aulikki Kananoja, ylisosiaalineuvos
Vuonna 2012 Aulikki Kananoja sai tasavallan presidentiltä ensimmäisenä Suomessa ylisosiaalineuvoksen arvonimen. Ylisosiaalineuvos on sosiaalialan korkein mahdollinen arvonannon osoitus. Se voi olla samanaikaisesti vain yhdellä henkilöllä ja vertautuu arkkiatrin arvonimeen. Ylisosiaalineuvos toimii sosiaalialan arvojohtajana ja nostaa esiin alan eettisiä kysymyksiä.
Vuonna 2006 Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta promovoi Aulikki Kananojan kunniatohtoriksi. Näin yliopisto osoitti arvostuksensa häneen ansiokkaalle työlleen sosiaalialan kehittämiseksi.