Julkisen talouden ympärillä käytyä keskustelua on hallinnut kysymys siitä, mistä ja kuinka paljon voitaisiin säästää. Sopeutuskeskustelun keskellä unohdetaan kysyä, mistä yhteiskunnan täytyy tulevina vuosina kyetä huolehtimaan.
Pääministeri Orpon hallituksen sopeutus on painottunut julkisiin menoihin, mikä on johtanut mittaviin leikkauksiin myös sosiaali- ja terveyspalveluista. Tulevalla vaalikaudella valtaosa puolueista on velkajarrusovun myötä sitoutunut sopeuttamaan julkista taloutta vielä jopa moninkertaisen summan hallituksen nettosopeutukseen nähden.
- Lue lisää: Hallituksen 10 miljardin säästöt kutistuivat vain 3 miljardiin: Miten se on mahdollista? (hs.fi)
Velkajarruun liittyvien sitoumuksien uskottavuutta voidaan toki kyseenalaistaa. Julkisen talouden vahvistamiseen sitoutunut hallitus päätti viimeisessä budjettiriihessään olla noudattamatta Talouspolitiikan arviointineuvoston suosittamia lisäsopeutustoimia, joista tehottoman yhteisöveroalennuksen peruminen olisi ollut ilmeinen.
Kohti ensi kevään vaaleja mennään joka tapauksessa velka- ja sopeutuskeskustelun siivittämänä, ja monen puolueen katseet ovat jo tulevissa säästökohteissa. Sosiaali- ja terveyspalvelut eivät odotettavasti välty leikkauksilta nytkään, ja konkreettisena toimena on jo esitetty esimerkiksi hyvinvointialueindeksin leikkaamista.
Kun niukkuutta luvataan vuosiksi tulevaisuuteen, typistyy keskustelu kuin huomaamatta siihen, mistä ja kuinka paljon voitaisiin vielä säästää. Samalla tullaan kuitenkin sivuuttaneeksi se tosiasia, että tarve sosiaali- ja terveyspalveluille kasvaa tässä ja nyt.
Tarkastelen tässä kirjoituksessa tarvelähtöisen ajattelun merkitystä sosiaali- ja terveyspalveluissa ja pohdin, miksi se on unohdettu julkista taloutta koskevassa keskustelussa.
Palveluntarve kasvaa sopeutustavoitteista huolimatta
Sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve kasvaa väistämättä ja rakenteellisesti väestön ikääntyessä. Suuret ikäluokat ovat tulossa ikään, jossa tarve hoivalle kasvaa. 85 vuotta täyttäneiden määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä.
Tarve monen kaltaisille sosiaali- ja terveyspalveluille, etenkin hoivapalveluille, mutta myös perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluille kasvaa, eikä tämä tarve odota suhdanteen vahvistumista tai tuottavuuskasvun tuomaa helpotusta palveluihin. Silti juuri kukaan ei kysy, minkälaisia konkreettisia panostuksia kasvava hoivan tarve edellyttää yhteiskunnalta.
Tarvelähtöisyyttä puolustuksessa, mutta ei sotessa
Puolustuksessa tarvelähtöinen ajattelu on hyväksytty laajasti, ja ratkaisuja kasvavaan tarpeeseen vastaamiseksi etsitään monella tasolla. Puolustusmenojen rahoittamiseksi on esitetty niin kutsuttua puolustusveroa, ja menojen kasvu huomioidaan poikkeuksena myös muilta osin julkisen talouden liikkumavaraa rajoittavissa Euroopan unionin finanssipoliittisissa säännöissä.
- Lue lisää: SDP esittää määräaikaisen puolustusveron käyttöönottoa. (mtvuutiset.fi)
- Lue lisää: Puolustusmenoja koskeva kansallinen poikkeuslauseke (consilium.europa.eu)
Poliitikot ajattelevat myös puolustuksen konkreettisia tarpeita. Kesän alussa parlamentaarinen työryhmä julkaisi raportin, jonka mukaan maanpuolustuksen rahoitustarve lähes kaksinkertaistuu vuoteen 2029 mennessä. Raportissa Naton asettamaa puolustusmenotavoitetta korkeampaa resurssitarvetta perustellaan yksinkertaisesti: varautuminen on aina kriisiin joutumista parempi vaihtoehto.
- Lue lisää: Maanpuolustuksen kehittämis- ja resurssitarpeet 2030-luvulla. Puolustusministeriön julkaisuja 2026:2
Hoivan kohdalla logiikka kääntyy päälaelleen. Resurssien tarve pyritään asettamaan ennalta määriteltyyn rahoituskehykseen, eikä päin vastoin. Riski kriisiin joutumisesta onkin varautumista parempi ja ainakin halvempi vaihtoehto.
Kehitys näkyy jo nyt niin palveluissa kuin henkilöstössä. Ikääntyneiden koti- ja pitkäaikaishoitoa ei ole lisätty riittävästi tai palveluita on jopa vähennetty samalla kun tarve kasvaa. Kuluneella hallituskaudella myös hoitajamitoitusta ympärivuorokautisessa hoivassa on alennettu ja perusterveydenhuollon hoitoon pääsyä heikennetty. Julkisen hoivan aliresursointi on jatkunut jo useamman vuosikymmenen ajan.
Tuoreen raportin mukaan vanhushoivassa työskentelevien lopettamisaikeet ovat lisääntyneet merkittävästi, ja kotihoidon ja ympärivuorokautisen hoivan työntekijöistä jo 60 % harkitsee työnsä lopettamista.
Leikkauksia hyvinvointivaltiosta perustellaan tuottavuushyödyillä
Osin tarvelähtöisyyden sivuuttamista hyvinvointipalveluissa voi selittää hyvinvointivaltion supistamista visioivien puheenvuorojen yleistyminen. Myös esimerkiksi ministeriöiden virkajohdosta käsin on viime aikoina esitetty hyvinvointivaltion ylläpitämisen tai sen kehittämisen sijaan koko käsitteen uudelleenmäärittelyä talouden kapenevien reunaehtojen nimissä.
- Lue lisää: Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelästä on tullut Suomen näkyvin virkamies (hs.fi)
- Lue lisää: Kansliapäälliköt tunnistavat Suomen keskeiset haasteet, mutta jättävät hyvinvointileikkausten seuraukset sivuosaan. (soste.fi)
Leikkauksia hyvinvointivaltiosta perustellaan toisaalta myös hyvinvointivaltion turvaamisella. Ajatuksena on, että leikkaukset johtavat toivotunlaiseen toiminnan muutokseen ja siten heikentävät niiden kohteena olevia palveluja korkeintaan vain hetkellisesti. Lopulta niukemmat resurssit kuitenkin pakottavat etsimään tehokkaampia toimintatapoja, vahvistavat kannustimia ja hillitsevät kustannuskasvua.
Tämän ajattelun mukaan leikkaukset siis turvaisivat hyvinvointivaltion palvelutason paremmin kuin tilanteessa, jossa leikkauksia ei tehtäisi.
Logiikka voi osin toimia tietyissä tilanteissa. Osa julkisista menoista voi synnyttää tehottomuuksia ja ohjata yhteisiä resursseja epätarkoituksenmukaisesti. Niiden vähentäminen voi olla taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti perusteltua, jos se johtaa resurssien ohjautumiseen vaikuttavampiin kohteisiin. Esimerkkinä tällaisesta menosta voi pitää yksityisen terveydenhuollon Kela-korvauksia.
Ongelma kuitenkin liittyy ajatusketjuun, jossa hyvinvointivaltiota voitaisiin automaattisesti vahvistaa vähentämällä sen resursseja.
Hyvinvointialueiden rahoitusta tosiasiassa vähentäviä leikkauksia on kehystetty juuri kannustimina toiminnan tehostamiseen, jotka johtavat kustannusten hillintään ja tuottavuussäästöihin, ja mahdollistavat pitkällä aikavälillä palvelutason säilyttämisen.
Orpon hallitus on päättänyt esimerkiksi muuttaa hyvinvointialueiden rahoitusmallia vuodesta 2027 alkaen siten, että kasvavasta palveluntarpeesta rahoitetaan alueille entistä pienempi osa. Hyvinvointialueindeksin leikkaamisessa olisi puolestaan kyse kustannusten kasvun hillinnästä alentamalla indeksin mukaista korotusta alueiden rahoitukseen. Indeksikorotuksilla turvataan hyvinvointialueiden rahoituksen tason pysyminen yleisen kustannustason nousun mukana, joskaan ne eivät ole täysin vastanneet alueiden todellista kustannuskehitystä.
Suuren tuottavuusloikan sijaan sote-leikkaukset ovat kuitenkin johtaneet irtisanomisiin hyvinvointialueilla, heikentäneet palveluihin pääsyä ja horjuttaneet luottamusta järjestelmään.
Vaikka hyvinvointialueilla on uudistuksen ensimmäisinä vuosina tehty myös paljon hyviä toimia, edellä mainitut ovat odotettavissa olevia seurauksia nopeista säästövaatimuksista. Todellisia tuottavuustoimia ei saavuteta sokeilla rahoitusleikkauksilla, vaan uusien toimintamallien kehittäminen ja toimeenpano hyvinvointialueilla vaatii aikaa. Usein tarvitaan myös investointeja – siis lisäpanostuksia uudistuksiin, jotka ajan myötä maksavat itsensä takaisin ja tuottavat säästöjä.
Toisaalta tuottavuuden parantaminen kaipaa myös kansallista visiota siitä, millä keinoin tuottavuutta sotessa halutaan, ja missä järjestelmän toiminnoissa sitä ylipäätään voidaan merkittävästi parantaa.
Mitä tapahtuu, jos yhteiskunta ei varaudu hoivan tarpeeseen?
Todellisuudessa sotesta leikkaamista on vaikeaa toteuttaa ilman minkäänlaisia kielteisiä tai pitkäaikaisia seurauksia. Päättäjien tulisikin uskaltaa kysyä suoraan, millainen on se kriisi, johon tarvelähtöisen ajattelun sivuuttamisella päädytään.
Tästä kriisistä ovat varoittaneet esimerkiksi feministisen taloustieteen ja poliittisen talouden tutkijat. Mikäli hoivan ja laajemmin uusintavan työn edellytyksiä ei turvata, nämä resurssit voivat ehtyä.
Tarvelähtöisen ajattelun sivuuttamisen seurauksena syntyy hitaasti syvenevä hoivakriisi. Seuraukset ilmenevät paitsi inhimillisenä kärsimyksenä, myös kasvavina hoitojonoina, työntekijöiden uupumisena ja henkilöstöpulana sekä läheisten – erityisesti naisten – kasvavina hoivavastuina ja heikentyneinä mahdollisuuksina ansiotyöhön. Merkittäviä kustannuksia siirtyy julkiselta sektorilta kotitalouksille, mutta ne painuvat näkymättömiin.
- Lue lisää: Kinnunen, H., Lamberg, E. ja Ylöstalo, H. (2022). Hoivan ehtyminen on hyvinvointivaltion kohtalonkysymys. Ilmiö Media.
- Lue lisää: Melartin H. (2024) Joku muu hoitaa – Miten ympärivuorokautisen palveluasumisen säästöt vaikuttavat palkattomaan hoivaan ja läheisten työllisyyteen? Kalevi Sorsa Säätiö.
Palveluiden rahoitusta ei turvata leikkauksilla
Puolustuksen kohdalla on tunnistettu, että ennakoitavaan tarpeeseen kannattaa mieluummin varautua kuin ottaa riski tilanteen kriisiytymisestä. Tämä tarvelähtöisyys tulee ulottaa ajatteluun ja edelleen päätöksentekoon myös sote-palveluiden osalta.
Ajattelun muutoksen tulisi muuttaa myös talouspoliittisen keskustelun kehystä. Palatakseni velkajarrumaailmaan, kasvavan palvelutarpeen näkökulmasta myöskään valinta veronkorotusten ja menoleikkausten välillä sopeutustavoitteisiin pääsemiseksi ei ole neutraali tai puhtaan tekninen kysymys. Kuten edellä kuvasin, hyvinvointipalveluita ei paranneta heikentämällä niiden rahoitusta. Verotulojen kasvattamisella voidaan sen sijaan ylläpitää yhteiskunnan kykyä vastata ennakoitaviin ja kasvaviin tarpeisiin. Sote-palveluissa rahoituksen kestävyyttä voitaisiin parantaa myös suoraan esimerkiksi ottamalla hyvinvointialueiden oma verotusoikeus yhdeksi komponentiksi alueiden rahoitukseen.