Suomen talouden tulevaisuus on edelleen melkoisen epävarmuuden verhoama. Koronapandemian eteneminen meillä ja maailmalla ei ole ohi, ja uusi tautiaalto voi katkaista talouden lupaavasti alkaneen toipumisen.
Kun talouden kehitystä on nyt poikkeuksellisen vaikea ennustaa, voi olla hyödyllistä vilkuilla tulevaisuuteen historian peilistä. Niinpä arvioin tässä kirjoituksessa meneillään olevaa kriisiä taloushistorian näkökulmasta ja pohdin sen valossa talouspolitiikkamme haasteita.
Kuinka historiallinen kriisi on meneillään?
Oman ajan tapahtumia saatetaan helposti luonnehtia historiallisiksi, vaikka sellaisen arvion tekemiseen ei tapahtumien virrassa olekaan riittävää perspektiiviä. Silti uskaltanee jo sanoa, että koronapandemian synnyttämä talouskriisi on poikkeuksellinen myös historiallisessa katsannossa.
Koronakriisin tekee taloushistoriallisessa vertailussa poikkeukselliseksi se, että taloudellisen ahdingon syyt ovat poikkeukselliset. Talouskriisiä ei ole aiheuttanut kokonaiskysynnän äkillinen supistuminen, ei rahoitusmarkkinakriisi eikä sotakaan. Talous supistuu, koska valtiot torjuvat kansanterveydellistä onnettomuutta. Vaikka kyseessä on kulkutauti, koronapandemia ei ole tappavuudeltaan 1300-luvun mustan surman tai edes vuosien 1918–1920 espanjantaudin veroinen. Covid-19-tautiin on tätä kirjoitettaessa kuollut maailmassa lähes 800 000 ihmistä. Vaikka kuolleiden määrä nouseekin vielä tuntuvasti, jää uhriluku silti paljon pienemmäksi kuin historian tappavimmissa pandemioissa.
Vaikka nykyisen talouskriisin alkusyyt ovat poikkeukselliset, alkaa se kuitenkin pitkittyessään muistuttaa taloushistorian aiempia ”tavallisia” taantumia ja lamoja. Vertailukohdiksi ovat luontevasti nousseet vuosien 2007–2008 finanssikriisi ja 1930-luvun lama. Maailmantalous supistuu Kansainvälinen valuuttarahaston (IMF) kesäkuisen ennusteen mukaan tänä vuonna selvästi enemmän kuin finanssikriisissä. Niin käy myös euroalueelle. Sen sijaan vaaditaan huonoa tuuria ja talouspolitiikan epäonnistumista, että maailmantalous ajautuisi yhtä pitkään ja syvään lamaan kuin 1930-luvulla. Kummastakin lamasta on opittu, joten voi perustellusti uskoa, ettei vanhoja virheitä toisteta.
Koronakriisi Suomen taloushistorian vertailussa
Kuinka syvän kansallisen talouskriisin koronapandemia aiheuttaa, on vielä arvailujen varassa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tästä taantumasta ei tule lähimainkaan ennätyksellistä Suomen taloushistoriassa.
1900- ja 2000-luvulla kansantaloutemme on kohdannut neljä suurta talouskriisiä, jos jätämme toisen maailmansodan laskuista. Kriiseistä syvin on ollut ensimmäisen maailmansodan, Venäjän 1917 vallankumouksen ja Suomen 1918 sisällissodan aiheuttama lama. Se oli paljon ankarampi kuin 1930-luvun lama, joka oli Suomessa kansainvälisessä katsannossa verrattain lievä. 1990-luvun alun lama taas oli syvyydessään poikkeuksellinen kansallinen kriisi, sillä muissa läntisissä talouksissa ei koettu vastaavaa. Vuosien 2007–2008 finanssikriisin jälkeisessä pitkän taantuman taustalla olivat sekä euroalueen ongelmat että kansalliset erityistekijät, tärkeimpänä Nokia-yhtiön vaikeudet.
Mikään mainituista neljästä kriisistä ei tarjoa suoraa vertailukohtaa nykytilanteeseen. Eniten yhtymäkohtia voi löytää viimeisimpään, finanssikriisin käynnistämään pitkään taantumaan. Muut kolme kriisiä ovat puhjenneet monella tapaa toisenlaisessa taloudellisessa ympäristössä – aikana, jolloin Suomella oli oma valuutta, markka. Valuuttakurssipolitiikka olikin keskeinen keino kriiseistä noustessa. Euromaana Suomella ei ole ollut kahteen vuosikymmeneen omaa rahapolitiikkaa talouspolitiikan työkalupakissaan – ei ollut finanssikriisin jälkeen eikä ole nytkään. Tämä korostaa kotoisen finanssipolitiikan merkitystä.
Kriisien opetukset: oikeat…
Taloushistoria harvoin toistaa itseään, koska taloudellinen ympäristö muuttuu jatkuvasti. Siksi aiemmista kriiseistä voi ottaa oppia vain rajallisesti, mutta voi kuitenkin. Koronakriisin tähänastinen hoito osoittaa, että 1990-luvun laman talouspoliittisia laiskanläksyjä on luettu. Laajan konkurssiaallon estäminen otettiin keväällä selkeäksi tavoitteeksi. Ensimmäiset toimenpiteet yritysten tukemiseksi eivät ehkä olleet parhaita mahdollisia, mutta päämäärä oli oikea. Ja sittemmin on toimenpiteitäkin viritetty fiksummiksi. Jälkikäteen on tietenkin syytä arvioida, miten hyvin tässä onnistuttiin, ja miten tasapuolisesti erilaisia yrityksiä kohdeltiin.
1990-luvun laman opetuksia oli myös se, että työttömyyden paheneminen on yritettävä estää, sillä pitkittyessään se muuttuu rakenteelliseksi vaivaksi, johon on yhä hankalampi löytää tepsiviä lääkkeitä. 1990-luvun laman pitkä varjo leijui taloutemme yllä vielä finanssikriisin puhjetessa. Jättityöttömyydellä taas oli pitkäaikaisia kielteisiä vaikutuksia lamasukupolvien elämään. Tällaisen onnettomuuden estäminen on nyt talous- ja sosiaalipolitiikan keskeinen tavoite. Etenkin on huolehdittava, että työelämään tulossa olevat nuoret saavat vaikeassakin tilanteessa mahdollisimman hyvän alun työuralleen.
.. ja väärät
1990-luvun lama, jonka teki erityisen syväksi pankkikriisi, pakotti Suomessa valtion velkaantumaan nopeasti ja rajusti. Talouspoliittinen tilanne oli kiistatta vaikea, ja tarve velkaantumiskierteen katkaisemiseen oli ilmeinen. Siksi lamasta jäi perinnöksi lähes hysteerinen asennoituminen valtionvelkaan. On maalattu uhkakuvia ajautumisesta velkaantumisen turmion tielle – milloin mitäkin maata epäkohteliaasti pelottavana esimerkkinä käyttäen. Tämän liioitellun uhan torjumiseksi on sitten vaadittu julkisten talouden sopeutusta.
Velkahuoli oli ymmärrettävä 1990-luvun alussa, jolloin Suomen valtion kymmenvuotisten lainojen korko oli 12 prosentin tietämillä. Mutta vaikka korot ovat olleet jo kaksi vuosikymmentä laskussa, on jaksettu varoittaa, että kohta ne nousevat. Tällä hetkellä maailman talousviisaat arvioivat matalien korkojen ajan jatkuvan vielä kauan. Korkotason alenemisen myötä valionvelan hoitorasitus on tasaisesti pienentynyt.
Tällä hetkellä Suomen valtion kymmenvuotisen velan korko on noin –0,2 prosenttia. Velkaraha on siis halvempaa kuin ilmaista! Suomessakaan ei velkaantumispirua nyt maalata seinälle, vaikka valtio ottaa lisää velkaa ennätysvauhdilla. Tässä suhteessa koronakriisi on tuonut järkeä talouspoliittiseen keskusteluun, toivottavasti pysyvästi. Holtiton velkaantuminen on tietenkin vastuutonta politiikkaa, mutta niin on myös velalla pelottelu. Se on talouspuhetta keskenkasvuisille.
Talouspolitiikan tavoitetasoa nostettava
Tällä hetkellä Suomen talouden tilanne näyttää yllättävän hyvältä. Bruttokansantuotteen määrä supistui tämän vuoden toisella neljänneksellä vähemmän kuin missään muussa Euroopan unionin maassa (joitakin maista ei tosin vielä ole tilastotietoa). Ruotsin talous on sukeltanut syvemmälle, puhumattakaan Saksasta, Ranskasta, Espanjasta tai Isosta-Britanniasta. Tulevaisuus on edelleen epävarmaa, ja viennin vastoinkäymiset voisivat katkaista myönteisen kehityksen, mutta toistaiseksi taloudellinen tulevaisuutemme näyttää niin valoisalta kuin se voi pandemian oloissa näyttää.
Jos talouskehitys jatkuu näinkin aurinkoisissa merkeissä, talouspoliittinen tuska lievenee huomattavasti kevään tunnelmista. Muutoksesta voi vetää ainakin kahdenlaisia johtopäätöksiä: vääriä ja oikeita. Vääriä ovat vaatimukset nopeutetusta paluusta ”normaaliin”: julkisen talouden ripeään tasapainottamiseen leikkauslistoineen.
Oikeita johtopäätöksiä ovat toimet talouspolitiikan tavoitetason nostamiseksi. Kevään synkimmissä talousskenaarioissa tunnuttiin alistuttavan siihen, että taloutemme sukeltaa pitkäksi aikaa. Nyt kun näin ei näytä käyvän, on tavoitteeksi asetettava entistä nopeampi paluu kasvu-uralle. Tähän tarvitaan suomalaista ja eurooppalaista elvytystä, ja kumpaankin on luvassa. Lisäksi tarvitaan panostuksia tulevaisuuden kasvun edellytyksiin: etenkin koulutukseen ja tutkimukseen. Tässäkin suhteessa on vaihteeksi aihetta toiveikkuuteen.
Tavoitteena hyvinvoinnin lisääminen
Suomalaisen talouspolitiikan perinteessä on pari omituista piirrettä: masokismi ja keinojen korostuminen päämäärien kustannuksella. Masokismilla tarkoitan sitä julkisuudessa esiintyvää puhetapaa, jossa vastuullista talouspolitiikkaa ovat vain ”kipeät” ratkaisut, yleensä julkisten menojen leikkaaminen. Aivan kuin tuskan lisääminen olisi päämäärä! Keinojen korostamisella taas tarkoitan sitä, että erilaiset mittarit tai indikaattorit – vaikkapa työllisyysaste tai kestävyysvajelaskelmat – nousevat ikään kuin talouspolitiikan tavoitteeksi.
Kuitenkin talouspolitiikan tavoitteena tulisi olla kansalaisten hyvinvoinnin maksimointi. Se on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä talouspoliitikkojen on ajateltava sekä nykyisiä että tulevia sukupolvia. Siksi julkisen talouden kestävyydestä on kannettava huolta. Mutta siksi on kannettava huolta myös talouden uudistumisesta ja edellytysten luomisesta tulevien sukupolvien hyvinvoinnin kasvulle. Koronakriisin tähänastinen hoito on ollut mainosta suomalaiselle hyvinvointivaltiolle. Tästä kannattaa olla ylpeä – hetken verran.
Sakari Heikkinen
Taloushistorian emeritusprofessori
Helsingin yliopisto
sakari.heikkinen(at)helsinki.fi