Artikkelisarjasta Koronan jälkeen
24.6.2020
Aleksi Kalenius
erityisasiantuntija, SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry
Koronakriisin hoidossa ollaan siirtymässä asteittain akuutista kriisinhoidosta talouden elvyttämisen kautta niihin rakenteellisiin uudistuksiin, joilla julkista taloutta tasapainotetaan kriisin jälkeen ja julkisen talouden kestävyys turvataan pitkällä aikavälillä.
Tämä on tärkeä kysymys, mutta Suomessa ajattelumme kääntyy ehkä turhankin nopeasti siihen, miten tarpeellista olisi palata pitämään julkinen talous suu säkkiä myöten. Maa, joka maksaa aina velkansa on tottunut olemaan ylpeä siitä, että rahaa ei hassata turhuuksiin, vaikka säästäväisyys joskus tekisi kipeääkin.
Ja kipeää on välillä tehnyt. 1990-luvun lama oli ulkoisena taloudellisena shokkina pienempi kuin 2008 finanssikriisi, mutta talouspoliittisten virheiden seurauksena saatiin ennätystyöttömyys, joka suli hyvin hitaasti. Laman pitkät jäljet näkyvät yhä niin lama-ajan lasten elämänpolussa kuin hyvinvointivaltion rakenteissa, joihin laman aikana tehtiin hyvin merkittäviä leikkauksia.
Nyt sekä Suomessa että maailmalla keskustelun sävy on toinen. Poikkeukselliseen talouskriisiin ollaan vastaamassa hyvin aktiivisella raha- ja finanssipolitiikalla, jolla kriisin pahimmat vaikutukset voidaan toivottavasti torjua.
Panostus hyvinvointiin voi olla investointi talouskasvuun
Julkisen talouden tasapainosta käydyn keskustelun takana on usein toinen – tärkeämpi – keskustelu siitä, mitä varten julkinen sektori on olemassa ja mitä sen kannattaisi tehdä.
SOSTE on jo vuosia puhunut hyvinvointitaloudesta. Olemme halunneet korostaa sitä, että panostukset ihmisiin – osaamiseen, terveyteen, hyvinvointiin ja luottamukseen – ovat paitsi kulutusta, myös investointeja taloudelliseen kasvuun. Hyvinvointitalousajattelu on lähellä perinteistä hyvinvointivaltion ideaa siitä, että koulutus, terveydenhuolto, sosiaaliturva ja monet muut julkisen sektorin toiminnot eivät ole vain kerran leivotun kakun jakamista, vaan olennaisilta osin kakun kasvattamista.
Tästä näkökulmasta julkiset menot voidaan jakaa kahteen ryhmään. 1) Niihin menoihin, jotka suoraan tai epäsuoraan maksavat itsensä takaisin jollain aikavälillä. 2) Menoihin, jotka tavoittelevat yhteiskunnallisesti arvokkaita päämääriä kuten hyvinvointia, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, mutta jotka eivät tuota taloudellista hyötyä.
Raja näiden kahden välillä ei ole kirkas. Itsensä maksavien politiikkatoimien ja vailla mitään taloudellista hyötyä olevien toimien väliin sijoittuu laaja joukko toimia, jotka maksavat itse itsensä osittain. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi monet veronalennukset. Itse itsensä maksavat veronalennukset ovat suosittu populistinen satu, mutta monella toimella on myös dynaamisia vaikutuksia, jotka kattavat osan alennuksen kustannuksista. Nämä toimet kuuluvat osittain ryhmään 1, osittain ryhmään 2.
Toinen rajaa hämärtävä seikka on, että monien politiikkatoimien vaikutukset ovat tutkimuksellakin vaikeasti tarkkaan identifioitavissa. Verotuksen muutoksissa on usein teoreettisistakin syistä syytä odottaa suhteellisen nopeita käyttäytymisvaikutuksia, joiden avulla uudistuksen nettokustannuksia voidaan arvioida.
Hyvinvointitalouden investoinneissa taloudellisen tuoton identifiointi on usein vaikeampaa, koska vaikutus saadaan usein hyvin pitkän ajan kuluessa ja monen vaikutuskanavan kautta. Vaikka meillä on syytä uskoa panostusten tuottavan myös taloudellista hyvää, on saadun kasvu- tai työllisyysvaikutuksen tai muun taloudellisen hyödyn määrällistäminen äärimmäisen vaikeaa. Tutkimus kertoo, että yleinen luottamus tukee taloudellista kasvua, mutta yksittäisen politiikkatoimen kausaalivaikutusta kansalaisten luottamukseen on äärimmäisen vaikea määrittää.
Vaikeus mitata vaikutuksia ei koske vain ’pehmeitä’ panostuksia hyvinvointiin, luottamukseen ja terveyteen. Tutkimus- ja innovaatiotoiminta on oletettavasti merkittävässä roolissa talouden kehityksessä, mutta tutkimus- ja innovaatiopolitiikan vaikuttavuuden mittaaminen on erittäin vaikeaa. Suuren osan kestävyysvajeestakin voisi poistaa poistamalla ne yritysten tuet ja verotuet, joiden tehokkuudesta ei ole pitävää tutkimusnäyttöä. Yhtä hallinnonalaa ei tietenkään oikeasti pidä nostaa tässä muiden ohi toimien arvioinnissa, mutta on hyvä muistaa, että monimutkaisessa maailmassa täsmällisten kausaalivaikutusten arvioiminen on yleinen ongelma.
Koulutus helppo investointi tulevaisuuteen
Koulutus on hyvinvointitalouden investoinneista helpommasta päästä. Investoitaessa ihmiseen ongelma on, että investointikohde ei ole samalla tavalla konkreettisesti havaittavissa kuin investoitaessa fyysiseen infrastruktuuriin kuten satamiin, teihin ja rautateihin.
Koulutus on kuitenkin helpompi kuin investoinnit esimerkiksi luottamukseen. Vaikka koulutus vaikuttaa osin ulkoishyötyjensä kautta, koulutuksessa syntyvä osaaminen voidaan ajatella koulutetun pään sisään. Koska koulutuksen taloudelliset tuotot ovat kohtuullisen helposti mitattavissa, koulutuksen positiiviset taloudelliset vaikutukset on tieteellisessä arviointitutkimuksessa osoitettu ja koulutus tiedetään keskimäärin erittäin kannattavaksi investoinniksi.
Suomessa osaamiseen panostaminen on ollut keskeinen osa kansakunnan rakentamista myös kriisien jälkeen ja niiden keskellä, kun resurssit ovat olleet niukat. Oppivelvollisuus saatiin pian kipeän sisällissodan jälkeen, kuten myös ensimmäinen uusi yliopisto. Maksuttomasta kouluruuasta päätettiin keskellä jatkosotaa. Peruskoulu päätettiin 60-luvun lopulla, mutta sen toimeenpano jatkui 1973 öljykriisin yli, vaikka taloudellinen ympäristö muuttui kiistatta vaikeammaksi ja Suomessa turvauduttiin mm. enimmäissisälämpötilojen säätelyyn energian säästämiseksi. Jälkikäteen katsottuna me kiitämme tuolloisia päättäjiä siitä, että nämä ratkaisut tehtiin.
Tämän ajan keskeiset koulutuspoliittiset ratkaisut ovat oikeastaan jo myöhässä. Monia pitkäaikaisia ongelmia on yritetty hoitaa erilaisilla tempuilla koska rohkeutta rakenneuudistuksiin ei ole ollut tai tarvittavat toimet ovat olleet niin kalliita.
Oppivelvollisuuden pidentämistä toiselle asteelle on esitetty jo 1970-luvulla ja viimeistään 1990-luvun laman jälkeen on ollut selvää, että pelkän peruskoulun varassa oleville ei työmarkkinoilta löydy kysyntää. Erilaisia mm. erityistä tukea tarvitseville kohdennettuja toimia on toteutettu koko maassa useita kymmenien vuosien aikana ja paikallisesti hankeperusteisesti kokeiltujen interventioiden määrää tuskin tietää kukaan. Silti noin 15 prosenttia ikäluokasta on jäänyt jo vuosikymmeniä perusasteen varaan. Oppivelvollisuuden pidennyksellä hoidetaan nyt rakenneuudistusvajetta ja yritetään saada oppivelvollisuus vastaamaan tavoitettaan – sen varmistamista, että jokainen nuori riittävän koulutuksen toimiakseen työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa.
Korkeakoulutuksessa ongelma on ollut osin resurssien puute. Korkeakoulutuksen aloittamisaste suhteessa ikäluokkaan on meillä samalla tasolla kuin 1990-luvun lopussa, palattuaan tällekin tasolle pitkään jatkuneen laskun jälkeen. Suomalaisten 25-34-vuotiaiden nuorten koulutustaso oli OECD:n kärkijoukossa vielä 2000-luvun alussa, mutta on jo viime vuosikymmenen puolivälistä jäänyt OECD:n keskitason alapuolelle. Ero kärkeen on huomattava. Suomessa korkeasti koulutettujen osuus on kansainvälisessä vertailussa hieman yli 40 %, Etelä-Koreassa 70 % ikäluokasta. Korkeakouluvisio tavoittelee kyseiseen ikäryhmään 50 % korkeasti koulutettujen osuutta vuoteen 2030 mennessä, mutta tavoitteen saavuttaminen tulee olemaan erittäin vaikeaa. Korkeammallekin olisi syytä tähdätä, ja pian, koska 2017-2030 avautuvissa uusissa työpaikoissa korkeakoulutusta ennakoidaan tarvittavan 56 prosentissa työpaikoista.
Koko 2000-luvun koulutustason nostoa on tavoiteltu tehostamalla koulutuksen läpäisyä, koska silloin tavoite voitaisiin saavuttaa edullisesti ja ilman lisäpanostuksia. Valitettavasti tulos on ollut, että nuorissa ikäryhmissä koulutustaso oli pitkään laskussa.
Ei olekaan yllättävää, että Vesa Vihriälän johtama ekonomistiryhmä nosti osaamispanostukset keskeisesti esiin tehdessään esityksiä tulevaisuuden kasvua tukevista uudistuksista. Panostuksille on huutava tarve, koulutusinvestoinnit tiedetään hyvin kannattaviksi ja nyt tarvittavat toimenpiteet ovat valmiina ja ne tiedetään tutkimuksen perusteella vaikuttaviksi.
Vihriälän askelet oikeaan suuntaan
Koulutustoimien nouseminen Vihriälän ryhmän esityksissä talouspoliittisen keskustelun keskiöön on kiinnostavaa, koska se laventaa käytävää keskustelua erittäin tervetulleeseen suuntaan.
Yhtäältä se nostaa esiin sen, että tulevaisuuden rakentaminen tarvitsee investointeja. Valtiota ei pitäisi verrata kotitalouteen tai yritykseen, mutta jokainen yritys ymmärtää, että menestystä ei rakennetta kulukurilla vaan investoinneilla. Kulukuri on joskus tarpeen, mutta pitää olla erittäin tarkkana siitä, että tuottavuutta nostavat investoinnit tehdään vaikeanakin aikana. Investointien järkevyys ei ylipäätään riipu siitä, onko yrityksellä rahaa kassassa vai ei. Kassan päällä voi hyvin istua, jos tuottavia kohteita sen käytölle ei ole. Jos kannattavia kohteita löytyy, rahaa kannattaa vähän haeskellakin, että päästään kiinni investointikohteen tuottoihin.
Turhan usein keskustelemme usein siitä, onko rahaa, kun pitäisi keskustella siitä mihin kannattaisi investoida. Vihriälän ryhmä siirsi hyvin katsetta siihen, mihin kannattaisi investoida.
Toisaalta ryhmän voimakas koulutuspainotus muistutti, että usein puhumme investoinneista aivan liian kapeasti, kuten maan hallituskin havaitsi kuunnellessaan naureskelua tulevaisuusinvestoinneista. Ongelma on, että investoinneista puhutaan kahdessa eri merkityksessä. Kansantalouden tilinpidossa mm. koulutusmenot ovat määritelmällisesti kulutusta ja investointeina näkyvät lähinnä investoinnit fyysiseen pääomaan. Toisaalta tutkimuksen perusteella tiedämme, että mm. koulutus on keskimäärin kannattavampi investointi kuin moni tie. Vihriälän ryhmä siirsi keskustelua kohti puhumista analyyttisen investointikäsiteen suuntaan – puhumiseen siitä, millaiset toimet toisivat uutta kasvua.
Vihriälän nostot myös muistuttivat, että monet yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta keskeiset investoinnit ovat olennaiselta osin riippuvaisia julkisesta sektorista. Meillä on hyviä syitä uskoa, että julkinen sektori on tehokas toimija investoitaessa koulutukseen tai järjestettäessä terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluita ja sosiaaliturvaa. Palvelujen tuottamisessa voidaan käyttää järjestöjä ja yksityistäkin sektoria, mutta järjestämisvastuussa julkiselle on monilla kasvavilla sektoreilla vähän hyviä vaihtoehtoja.
Ja se muistuttaa meitä siitä, että rakenneuudistus voi olla muutakin kuin eufemismi sille, että jonkun pitää oppia tyytymään vähempään. Väliaikaisista kriiseistä huolimatta pitkäaikainen kehitys kulkee kohti yhä korkeampaa osaamista vaativaa työelämää ja yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa, joka rakentuu yhä pidemmälle menevälle työnjaolle ja yhdessä tekemiselle, jolloin luottamuksen ja sosiaalisen koheesion merkitys korostuu.
Pelossa, epävarmuudessa ja epäluottamuksessa ei kasva luottamus, ei hyvinvointi, ei usein yhteiskuntarauha eikä taloudellinen kasvu. Nyt tarvitaan rakennemuutoksia, jotka luovat tulevaisuuden uskoa ja toivoa, sekä edellytyksiä menestyä uudessa maailmassa.
Paljon vähemmän kaivataan lupauksia siitä, että vaikka nyt voi olla vaikeaa, kohta se vaikeus vasta alkaakin.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry, 2020
Tämä artikkeli on osa SOSTEn artikkelisarjaa Koronan jälkeen.