SOSTEn piirissä ja Suomen EU-puheenjohtajuuden yhteydessä olen seurannut keskustelua hyvinvointitaloudesta. Itse käsite on keskustelussa osoittautunut rajoiltaan himmeäksi ja monitulkintaiseksi; niin poliittis-hallinnollisessa kielessä usein käy.
Olen kuitenkin tunnistanut keskustelussa vilpittömän ja yhteisen halun katsoa toisin. Toisin katsominen on ollut ystävällistä, pikemmin kehottavaa ja houkuttelevaa kuin vaativaa. Olen erottanut siinä kolme kerrostumaa.
Päällimmäinen kerrostuma: hyvinvointitalous on kannattavaa taloutta
Ensimmäinen ja päällimmäisin toisin katsomisen kerrostuma lähtee siitä, että hyvinvointitalous on kannattavaa taloutta. Siis että kokonaisvaltaiseen sosiaaliseen, inhimilliseen ja ympäristön hyvinvointiin kannattaa satsata, koska pitkällä tähtäimellä se on myös talouden näkökulmasta kannattavaa. Se, mikä näyttää lyhyellä tähtäimellä yhteiskunnan kuluerältä, onkin investointi.
Näin ollen sosiaalisen ja inhimillisen turvallisuuden ja eheyden luominen ei ole Sosiaali- ja terveysministeriön, sosiaali- ja terveysjärjestöjen tai EU:n sosiaalisten oikeuksien pilarin erityisalaa, vaan kyse on kaikkien politiikkalohkojen, hallinnonalojen ja kansalaisyhteiskunnan yhteisestä työskentelystä talouden ja yhteiskunnan pitkän tähtäimen kestävyyden hyväksi.
Tämän hyvinvointitalouskeskustelun kerrostuman tausta on katsannossa, joka Euroopassa omaksuttiin toisen maailmansodan ja etenkin kylmän sodan jälkeen. Sen mukaan kansallisen ja eurooppalaisen yksikön vahvuus, jota tavoitellaan, ei perustu ensi sijassa sotilaalliseen voimaan vaan talouden menestykseen ja kilpailukykyyn globaaleilla markkinoilla. Vahvan talouden saavuttamisesta muodostui eurooppalainen projekti. Valtiot ja EU näkyivät ensi sijassa talousyksikköinä, joita hyvin toimivat politiikan, hallinnon, oikeusjärjestelmän, lainsäädännön ja kansalaisyhteiskunnan rakenteet tukevat. Tässä katsannossa vahvasta taloudesta valuu hyvää kaikille muille elämän osa-alueille.
Kun tällainen lähestymistapa yhteiskunnan vahvuuteen dominoi, yhteiskuntakehityksen arviointia hallitsee talouspuhe. Ekonomistit ovat niitä, jotka tulkitsevat ja arvioivat yhteiskunnan tilaa ja antavat siihen tarvittavia mittareita.
Päällimmäisessä kerrostumassa hyvinvointitalous ei kyseenalaista tätä vaan pyrkii talouden vahvuutta korostavan lähestymistavan sisällä katsomaan toisin. Laaja-alainen hyvinvointipolitiikka kannattaa, koska sen tulokset ovat pitkällä tähtäimellä nähtävissä talouden mittareilla.
Toinen kerrostuma: talous on ihmistä varten eikä ihminen taloutta varten
Toinen kerrostuma hyvinvointitalouskeskustelussa tukeutuu toiseen eurooppalaiseen 1900-luvun jälkipuoliskon projektiin.
Tässä projektissa katsotaan, että kansallisen ja eurooppalaisen yksikön vahvuus ei perustu vain tai ensi sijassa talouden menestykseen vaan yhteiskuntien sosiaaliseen eheyteen ja resilienssiin, ihmisten osallisuuteen sekä tasapainoon ympäristön kanssa. Poliittisten ja hallinnollisten rakenteiden, lainsäädännön, oikeusjärjestelmän ja vapaan kansalaisyhteiskunnan sekä talouden tehtävä on tukea tätä vahvuutta.
Talouden rooli nähdään tässä katsannossa toisin. Siihen voi soveltaa raamatullista rinnastusta: samalla tavoin kuin sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten, talous on ihmistä varten eikä ihminen taloutta varten. Valtiot ja EU eivät ole ensi sijassa talousyksikköjä vaan ihmisten muodostamia yhteisöjä, ihmisten, joiden hyvästä elämästä kaikissa politiikkatoimissa on kysymys. Vapaa ja aktiivinen kansalaisyhteiskunta luo yhteisöjä sisältäpäin rakentavaa sosiaalista ja inhimillistä kudosta.
Hyvinvointitalouskeskustelun toisessa kerrostumassa toisin katsominen koskee näiden kahden eurooppalaisen projektin keskinäistä suhdetta, siis sitä, mihin yhteiskuntien vahvuus viime kädessä perustuu. Tällöin keskeiseksi nousee kysymys mittareista. Talouden mittarit ovat liian kapeita yhteiskuntakehityksen arvioimisessa, niiden rinnalle tai tilalle on otettava hyvinvointia laajemmin tarkastelevia mittareita.
Talousprojektin ja sosiaalisen eheyden projektin keskinäisestä suhteesta on keskusteltu jo ennen hyvinvointitalouskeskustelua. Se on ollut koko ajan olennainen osa hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan problematiikkaa. Hyvinvointitalous nojaa tähän pohjaan, nyt vain uudenlaisessa historiallisessa tilanteessa.
Uudenlainen tilanne ohjaa ottamaan aikaisempaa vahvemmin huomioon kansalaisyhteiskunnan ja ympäristön hyvinvoinnin osatekijöinä. Lisäksi on katsottava yhden valtion ja yhteiskunnan kokonaisuutta laajemmin, eurooppalaisen kokonaisuuden näkökulmasta, koska EU on olennainen poliittinen ja lainsäädännöllinen yksikkö.
Puhumalla hyvinvointitaloudesta halutaan avartaa hyvinvointivaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan ajattelua näihin suuntiin. Samalla tullaan vastakkain vaikeiden kysymysten kanssa. Mitä hyvinvointitalous merkitsee EU:n kauppasopimusten kannalta, mitä se merkitsee pakolaispolitiikassa ja ilmastopolitiikassa?
Kysymykset ovat olennaisia, koska se eetos, johon hyvinvointitalouskeskustelussa nojataan, on luonteeltaan universaalia, ihmiskunnan yhteistä tajua siitä, mihin hyvä elämä rakentuu. Se ei koske vain yhtä yhteiskuntaa ja valtiota, mutta ei myöskään vain Eurooppaa.
Toisessa hyvinvointitalouskeskustelun kerrostumassa erotan nimittäin kaiun eetoksesta, joka on ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kantava voima, sen henkinen pohja. Eetos kiteytyy niin sanotussa kultaisessa säännössä: ”Mitä tahtoisitte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Eetos sisältää ymmärryksen ihmisten ehdottomasta yhdenvertaisuudesta, keskinäisestä riippuvuudesta ja toisen asemaan asettumisesta kaiken toiminnan lähtökohtana. Niin hyvä elämä rakentuu.
Syvimpään kerrostumaan vaikeinta katsoa toisin – miten ihminen siellä nähdään?
Yhteiskunnallisessa katsannossa kultainen sääntö ohjaa katsomaan yhteisen elämän tilaa aina heikoimman näkökulmasta. Nyt tullaan hyvinvointitalouskeskustelun kolmanteen ja syvimpään toisin katsomisen kerrostumaan. Se on kaikkein vaikein.
Siinä ei kysytä, mihin yhteiskuntien vahvuus perustuu, ei kokonaisuuden taloudellisia tai sosiaalisia voimavaroja. Siinä kysytään, mitä tapahtuu hauraimmassa kohdassa, inhimillisesti hauraimmassa.
Viime kädessä kyse on siitä, miten ihminen nähdään. Hyvinvointitalouskeskustelun kaksi päällimmäistä kerrosta ohjaa katsomaan ihmistä hyvän kierteen rakentajana, jossa taloudellinen vahvuus ja sosiaalinen vahvuus ruokkivat toisiaan. Siis siitä näkökulmasta, millaista tuottavuuspotentiaalia tai sosiaalista potentiaalia ihminen voi antaa kokonaisuuden hyväksi. Oikeilla politiikka-, hallinto- ja kansalaisyhteiskunnan toimilla pyritään tässä katsannossa luomaan hyvän kierre, jotta kunkin potentiaali saataisiin esiin ja mahdollisimman moni voisi osallistua yhteisen hyvinvoinnin rakentamiseen ja siten tulla osalliseksi hyvästä elämästä.
Syvimmässä kerrostumassaan hyvinvointitalouskeskustelu katsoo myös tässä suhteessa toisin. Se katsoo sinne, missä ei ole mitään tuottavuus- tai osallisuuspotentiaalia, sinne, missä ollaan kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan laidalla tai jo sen yli. Hyvän kierteen sijasta siellä näkyy hyvinvoinnin pinnan alla asuvaa häpeää, sietämätöntä hallitsemattomuutta, riittämättömyyttä ja julmuutta.
Hyvinvointitalouden toisin katsominen merkitsee, että sinne katsominen ei ole erillisen köyhyys- tai sosiaalipolitiikan asia, vaan kaikkien politiikkalohkojen asia. Sinne katsoessa kaikki toimijat, olipa kyse politiikan, hallinnon tai järjestöjen toimijoista, joutuvat katsomaan myös yhteiseen häpeään, sietämättömään hallitsemattomuuteen, riittämättömyyteen ja julmuuteen. Se on kaikkein vaikeinta.
Olennaisin kysymys on, mitä nähdään siellä, mikä kaikkien yhteiskunnan vahvuuksien näkökulmasta näyttää taakalta tai uhalta. Miten ihminen siellä nähdään.
Mitä mittareihin tulee, tämä hyvinvointitalouskeskustelun kolmas ja syvin kerrostuma muistuttaa, että ihmisyydelle ei viime kädessä ole mittareita. Ihmisen arvoa ja arvokkuutta ei voi mitata millään mittarilla. Ne ovat ehdottomia.
Kari Mäkinen
SOSTEn valtuuston puheenjohtaja ja arkkipiispa emeritus