Keväällä 1998 olin kolmetoistavuotias. Kotimatkalla harrastuksestani kuvataidekerhosta vastaani tuli ambulanssi. Lisäksi pihassamme oli poliisiauto. Kotona eteisessä lojuivat äitini kauppakassit purkamattomina. Isoveljeni oli kuollut. Sinä keväänä kasvoin nopeammin kuin muut ikäiseni ja opin paljon uutta.
Opin vastaanottamaan aikuisten hyvää tarkoittavia, mutta ajattelemattomia surunvalitteluja, jotka ryöpsähtivät liikutukseksi, jopa itkuksi. Opin suojaamaan tunteeni uteliailta katseilta sekä ottamaan kasvoilleni sopivan vakavan ja surullisen ilmeen, joka ei kuitenkaan olisi liian kiusallinen vastaanottajalle. Opin lohduttamaan ihmisiä, joille jouduin kertomaan, mitä on tapahtunut. Opettelin käsittelemään vaikeita aiheita, kuten mielenterveyttä ja itsemurhia, jotta voisin kohdata aiheet arjessani menemättä lukkoon.
90-luvun lopulla ei puhuttu mielenterveydenhäiriöistä yhtä sallivaan sävyyn kuin tänä päivänä. Julkisuudessa nuorisokulttuurin yhteydessä puhuttivat huumeet ja nyt kummalliselta kuulostava saatanan palvonta. Internet ei ollut joka kodissa ja puhelimessa. En ollut kuullutkaan sellaisista järjestöistä kuin Finfami tai Mielenterveysseura.
Onneksi on sote-järjestöt!
Keminmaassa, missä kasvoin oli kuitenkin Suomen Punaisen Ristin toimintaa. Jätin kuvataide- ja teatteriharrastukset ja uppouduin parantamaan maailmaa. Opettelin ensiapua ja kurssittauduin nuorisoryhmien ohjaajaksi. Lopulta vedin ystäväni Essin kanssa sekä varhaisnuorisoryhmää että ikäisteni toimintaa. SPR tarjosi mielekästä tekemistä, merkityksen tunteen ja turvallisen tilan sekä seuran, jossa harrastaa.
SOTE-järjestöt tekevät äärettömän arvokasta työtä kohdatessaan ihmisen tämän ollessa hauraimmillaan ja suurien mullistusten edessä. Niiden toiminta koskettaa lähes kaikkia suomalaisia –monia heidän huomaamattaan. Järjestöt voivat tarjota konkreettista apua kriisin äärellä tai pitkäaikaisempaa hoivaa. Järjestöt tarjoavat myös tietoa, harrastusmahdollisuuksia sekä vertaistukea ja ne edistävät sairauksien tutkimusta. Päätöksenteossa sote-järjestöt antavat äänen niille, joita ei muuten kuultaisi ja, joilla ei ole voimaa tai halua tulla yksin tarpeineen esiin. On tärkeää, että sote-järjestöjen arvokkaan toiminnan merkitys huomataan –vain niin apua tarvitsevat sitä myös löytävät ja toiminta löytää tukijansa sekä tekijänsä.
Onneksi on joku -kampanjassa haluamme tuoda esiin sote-järjestöjen työtä tarinoiden kautta. Julkaisemamme tarinat osoittavat, minkälaisissa tilanteissa sote-järjestöt ihmiset kohtaavat ja minkälaiset upeat ihmiset toiminnan takana ovat. Kutsumme kaikki ilmiantamaan oman jokunsa. Kuka on ollut sinulle merkittävä henkilö jossain elämänvaiheessa tai -tilanteessa? Tarinoita voi kertoa somekanavissa tunnisteella #onneksionjoku tai #turattdetfinnsnån.
Onneksi on ystävät!
90-luvun loppu on muistoissani lopulta enemmän iloinen kuin surullinen. Suuren surun lisäksi mieleni täyttivät tavanomaiset teinin ilot, menot ja kasvukivut: koulu, harrastukset, idolit ja ihastukset. Titanic oli juuri itkettänyt koko sukupolveani elokuvateattereissa. Radiossa soi Celine Dion, Ultra Bra ja Natalie Imbruglia.
Onneksi olivat Essi, Tiina, Kati, Minna, Miia, Annika, Mira ja Nita! Ystävät jakoivat kanssani ihan tavallisen teini-iän kamaluuden: trumpettihousuvaiheen, koulun käytävillä notkumisen, lappuviestit luokassa ja Musiikki TV:stä uusien videoiden bongailun. Saimme yhtä aikaa ensimmäiset Nokian kännykät ja lähettelimme markan tekstiviestejä toisillemme, paitsi jos saldoraja tuli vastaan.
Vasta aikuisena vasta ymmärsin, kuinka vaikeita asioita hekin kanssani käsittelivät ja pysyivät silti rinnallani. Onneksi pysyivät.
Voit osallistua Onneksi on joku -kampanjaan 14.3. alkaen jakamalla tarinasi sosiaalisen median kanavissa tunnisteella #onneksionjoku tai #turattdetfinnsnån.