Olin keväällä kolme kuukautta poissa töistä. Ohi menivät niin eriarvoisuustyöryhmätohinat kuin kehysriihi. Kun luin SOSTEn tiedotteet ja kannanotot tuolta ajalta, yksi sanoma toistui: hallituksen politiikka ei ole parantanut heikoimmassa asemassa olevien tilannetta. Sote- ja maakuntauudistuskin uhkaa lisätä eriarvoisuutta. Ex-toimittajana karttelisin mielelläni toistoa, mutta valitettavasti tässä toisto on tarpeen.
Kuinka pitkään luottamusta riittää?
Muun muassa hallitusohjelmassa ja Juho Saaren eriarvoisuutta käsittelevän työryhmän raportissa puhutaan luottamuksesta. Se nähdään yleisesti suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena. Välillä kuitenkin mietin, onko vaikeassa asemassa olevilla ihmisillä oikeasti syytä luottaa päättäjiin, julkiseen valtaan, valtioon. Kuinka pitkälle voidaan luottaa siihen, että luottamus säilyy?
Vaikka talous on nyt jonkin aikaa kasvanut, esimerkiksi vähimmäisetuuksien indeksijäädytyksiä ei kehysriihessä purettu. Heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevilta vaaditaan edelleen kärsivällisyyttä, jotta edes etuuksien pieneneminen pysähtyisi saatikka että talouskasvusta seuraisi jotain pientä myönteistä.
Toki myönteistä on seurannut heille, jotka kykenevät töihin ja ovat töitä saaneet. Heitäkin on paljon. Mutta tämä ei poista vastuuta siitä, ettei hyvässä tilanteessa saisi enää heikentää heikoimmassa asemassa olevien tilannetta.
Teen töitä EAPN-Finin Kansalaistoimintaryhmän kanssa – hyvin aktiivisten, köyhyyttä kokevien ihmisten kanssa. Monenlaisesta aktiivisuudesta huolimatta heistä osa on jäänyt aktiivimallihaaviin passiivisuudesta: työttömyysetuutta on pienennetty. Kun kuuntelen heitä, minun on vaikea ymmärtää, miksi he kovasti luottaisivat – ehkä kuitenkin siihen, etteivät jää ruoatta ja koditta.
Toistoa, josta voitaisiin jo päästä
Toinen puuduttava toisto on ongelmat, joista on keskusteltu vuosia ja johon ei vaan saada muutoksia. Kehittämispäällikkö Sari Kapiainen THL:stä kirjoitti vastikään, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen kohtuuttomuudesta on voinut kirjoittaa samaa ”valitusta” jo kymmenen vuotta.
Sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistamista ja selkeyttämistä on myös yritetty muutamia kymmeniä vuosia. Yksi asiantuntija kertoi voivansa antaa järjestöjen perusturvan uudistamista käsittelevän työryhmän käyttöön edelleen pätevän analyysinsa vuodelta 1996. Toinen huokaili istumistaan samojen asioiden äärellä sosiaaliturvan kokonaisuudistusta kymmenen vuotta sitten valmistelleessa Sata-komiteassa ja kohta taas ehkä uudessa vastaavassa.
Ja oma lukunsa on tietysti sote, joka paisutettiin sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksesta laajaksi maakuntauudistukseksi ja vielä kertaheitolla valinnanvapausuudistukseksi. Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmääkin on yritetty uudistaa yli kymmenen vuotta. Nyt uudistamista yritetään vielä laajemmalla skaalalla: muun muassa nk. kasvupalvelut pistetään saman tien uusiksi.
Voitaisiinko tehdä edes jotain pientä?
Voitaisiinko joitain parannuksia tehdä ilman, että koko palvelu- tai etuusjärjestelmää yritetään laittaa kertaheitolla uusiksi? Se kun taitaa aina viedä vuosikymmeniä.
Voitaisiinko tehdä edes sellaiset parannukset vaikkapa byrokratiaan, joita nykytietojärjestelmät ja esimerkiksi tulossa oleva ajantasainen tulorekisteri mahdollistavat?
Voitaisiinko lisätä ihmisten neuvontaa ja ohjausta palveluviidakossa? Entä viranomaisten päätösten ja niiden perustelujen ymmärrettävyyttä? Joitain ihmisiä nämäkin jo auttaisivat.
Nyt voi vaikuttaa järjestöjen perusturvamalliin
SOSTE rakentaa jäsentensä kanssa sosiaali- ja terveysjärjestöjen perusturvamallia. Kehittämistarpeita pohditaan erityisesti järjestöjen edustamien ihmisryhmien näkökulmasta. Kaikki asiaa koskevat ajatukset ovat tervetulleita. Niitä voi lähettää työryhmän sihteerille Anna Järviselle. Asiaa käsitellään myös muun muassa M/S SOSTE-risteilyllä lokakuussa.
Klassikkoteos Sosiaalibarometri ilmestyy kokonaisuudessaan 12. kesäkuuta. Vielä ovat julkaisematta eriarvoisuutta ja toimeentuloturvaa koskevat kysymykset. Kannattaa tulla kesäiselle aamiaiselle kuulemaan, mitä barometriin vastanneet sosiaali- ja terveysjohtajat ja sosiaalityöntekijät näistä kysymyksistä ajattelevat: esiintyykö heidänkin vastauksissaan puuduttavaa, mutta tarpeellista toistoa vai onko asioissa menty edes pienin askelin parempaan suuntaan?