Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen on tuhattaito- ja kestävyslaji. Jälleen kerran ollaan lähellä sitä ratkaisevaa hetkeä. Uudistamisen mahdollistava lakipaketti pitäisi saada hyväksytyksi eduskunnassa ennen istuntokauden loppua. Sen seurauksena vapaaehtoinen soten toimeenpanoon valmistautuminen siirtyisi virallisesti väliaikaisten valmistelutoimielinten tehtäväksi heinäkuun alusta lukien.
Mutta varmaa soten eteneminen ei ainakaan aikataulun puolesta vielä ole. Perustuslakivaliokunnasta on tullut sote-uudistamisen, jos ei nyt ihan päänäyttämö, niin ainakin varsin kilpailukykyinen sivunäyttämö. Läpäiseekö hallituksen esitys sen perustuslaillisen läpivalaisun? Jos korjattavaa löytyy, selvitäänkö lyhyellä vikalistalla vai tuleeko kalliskin remontti? Julkisuudessa jo ainakin ministeri Krista Kiuru ja sosiaali- terveysvaliokunnan puheenjohtaja Markus Lohi ovat väläytelleet mahdollisuutta, että tämän kevään aikataulun kireys saattaisi siirtää soten etenemistä vuodella.
Soten-uudistuksen etenemisvauhti jakaa mielipiteitä
Mahdollista vuoden lisäaikaa voi punnita suuntaan ja toiseen. Näin tapahtui muun muassa Kuntaliiton Sote-tulevaisuuspäivässä toukokuun alkupuolella. Toiset pitivät rivakkaa etenemistä parhaana, jotkut taas arvioivat vuoden lisäajan parantavan toimeenpanon valmistelua. Kantojensa esittäjät olivat soten toimeenpanon valmistelun vastuuhenkilöitä eli eivät siis poliitikkoja.
Miltä vuoden lisäaika tuntuisi järjestötoimijoiden näkökulmasta? Luulen, että kantoja löytyisi puolesta ja vastaan. Jos on taipuvainen perusteelliseen valmistautumiseen, on helppo kannattaa pidempää valmistelua – jokin asia kun on aina vielä epäselvä tai epävarma. Jos taas tekee mieluummin valmista matkan varrella eikä etukäteen, niin lisäaika tuntuu vain turhalta jarruttelulta.
Itse viihdyn kehittämisen ja jatkuvan oppimisen maailmassa, joten oma mielipiteeni on, että asian pitkittyminen johtaisi turhaan ylisuunnitteluun. Turhaan siksi, että tämäkään sote-esitys ei ole täydellinen eikä sellaista ole luotavissa. Asioita ei kuitenkaan päästä korjaamaan sillä, että jätetään koko homma tekemättä.
Sote-uudistuksen mahdollisuudet esiin
Onkin parempi keskittyä siihen, millaisia mahdollisuuksia sote-uudistuksen eteneminen tarjoaisi järjestöjen näkökulmasta. Tartutaan yhteen asiaan: soten järjestämislaki velvoittaa kunnat ja hyvinvointialueet yhteistyöhön järjestöjen kanssa. Ensisijainen velvoite on kummallakin siltä osin kuin hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen kuuluu niiden kummankin ”muihin lakisääteisiin tehtäviin” (järjestämislaki 6 § ja 7 §). Molempien tahojen on siis edistettävä hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä. Lisäksi hyvinvointialueiden on vähintään kerran vuodessa otettava järjestöt mukaan neuvotteluihin hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä koskevista tavoitteista, toimenpiteistä, yhteistyöstä ja seurannasta. Näen tässä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Sote-uudistuksessa on ongelmakohtia. Järjestöjen näkökulmasta suurimmat huolet liittyvät siihen, uudistetaanko sosiaali- ja terveydenhuoltoa sillä tavoin, että järjestöjen tuottama lisäarvo ja kyvykkyydet tulevat tunnistetuksi ja tunnustetuksi osaksi koko sote-toimialan uudistamista. Riskejä voi nähdä niin järjestöjen palvelutuotannon kuin järjestöjen toimintaedellytysten turvaamisenkin näkökulmasta. Pieneneekö esimerkiksi monituottajuuden elintila? Entä miten käy järjestöavustusten?
Mutta vastapuolella ovat mahdollisuudet. Ensiksikään julkinen sektori ei pysty vastaamaan aitoon asiakastarpeeseen ilman yksityisiä toimijoita järjestöt mukaan lukien. Toiseksi soten perustavoitteiden toteuttaminen kustannusten hallinnasta ja painopisteen siirtämisestä ennaltaehkäisyyn edellyttää järjestöjen panosta.
Valmistelusta on aika siirtyä tositoimiin
Järjestöjen mahdollisuudet sote-uudistuksessa liittyvät niiden toiminnan kivijalkoihin eli ennaltaehkäisyyn, kykyyn tukea ihmistä ennen kuin palvelutarve syntyy, rinnalla kulkemiseen ja toipumisapuun. Järjestöjen palvelutuotannossa puolestaan oli asiakasymmärrystä ennen kuin koko sana keksittiin.
Väitän, että järjestöjen vahvuuksien hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen on yhteydessä siihen, paljonko ihmisten hyvinvointiin kuluu rahaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten hallinta pitääkin aloittaa juurisyystä eli menojen hallinnasta. Esimerkiksi kakkostyypin diabetesta voitaisiin ehkäistä vaikuttamalla elintapoihin, minkä avulla olisi jo yksistään mahdollista saavuttaa arviolta miljardiluokan säästöt. Kiistely valtionosuuksien jakamisesta on enemmänkin keskustelua menovirtojen ohjailusta kuin kustannusten hallintaa.
Lue lisää: Työ- ja elinkeinoministeriö: Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyn hyödyt miljardiluokkaa
Jos soteen suhtautuminen tuntuu hankalalta, siihen on olemassa käyttökelpoinen ja ajankohtainen kannanmuodostuksen malli: jo järki sanoo, että järjestelmää on uudistettava epävarmuuksista huolimatta, joten uudistuksen toteutumista ei kannata estää. Nykymuotoinen järjestelmä on epätasa-arvoinen, ja palvelujen järjestämisvastuun siirtäminen pieniä kuntia suuremmille alueille on yksinkertaisesti järkevää. Se ei kuitenkaan ole koko totuus: viime kädessä sote-uudistuksen onnistumisen ratkaisevat sen toimeenpano ja toimintatapojen uudistaminen, koska vasta niissä määrittyy toiminnan lopullinen hintalappu. Lisävuosi sote-valmistelua kävisi siis monella tapaa kalliiksi.