Mitä yhteistä on olympialaisilla ja kansalaisjärjestöillä? Vastaus: Kummankin onnistuminen edellyttää vapaaehtoisten työpanosta – olipa olympia-instituutiosta tai -urheilusta muuten mitä mieltä hyvänsä, ja olivatpa kaikki Pekingin kisojen vapaaehtoiset aidosti vapaaehtoistöissä tai eivät.
Järjestöjä ei siis ole ilman vapaaehtoisia, ellei takana ole kohtalaisen suurta omaisuusmassaa, ja silloin ollaankin pikemmin säätiöiden maailmassa. Vapaaehtoisilla on myös valtaa, koska he ovat myös yhdistysten luottamushenkilöitä. Samalla on tietysti niin, ettei tehokkaasti ja turvallisesti organisoitua pitkäjänteistä vapaaehtoisuutta ole ilman ammattimaista tukea ja koordinointia.
Vapaaehtoiset tekevät hyvin monenlaista ennaltaehkäisevää työtä, toimivat vertaisina ja lukuisissa eri järjestelytehtävissä.
Vapaaehtoisuus muuttuu
Vapaaehtoisuus muuttuu, kun se yhä useammin on lyhytkestoista ja pistemäistä. Tästä ei kannata moittia ketään, koska elämäntapamme sitoo aikamme sen verran tiiviisti työelämän tai opintojen vaatimuksiin ja perhe-elämään, ja vapaaehtoisen omalla vapaa-ajallakin on tärkeä merkityksensä. Tällainen kevyempikin sitoutuminen on kuitenkin tärkeää osallistumista ja aina parempi kuin ei mitään.
Mikä sitten kannustaa etsimään uusia vapaaehtoisia riveihin? Voidaan kysyä, palkitseeko yhteiskunta järjestöjä tarpeeksi vapaaehtoisten rekrytoinnista, kouluttamisesta ja sitouttamisesta. Tästä ei ole vedenpitäviä todisteita. Jokaisesta sitoutuneesta vapaaehtoisesta järjestölle olisi syytä maksaa kohtuullinen bonus. Vapaaehtoisethan parantavat hyvinvoinnin edellytyksiä, luovat yhteiskunnan tarvitsemaa yhteisöllisyyttä ja ovat samalla poissa pahanteosta.
Haastattelin taannoin tuoreita vapaaehtoisia, jotka olivat juuri aloittaneet toimintansa maahanmuuttajien parissa. Heistä useimmat eivät olleet juurikaan kiinnostuneita perinteisen järjestötyön puurtamisesta tai hallinnosta, vaan halusivat keskittyä nimenomaan toimintaan ihmisten auttamisen parissa. Järjestö onkin toisinaan ikään kuin ”välttämätön paha”, jonka siipien suojassa tekemisen paikka avautuu.
Neljännen sektorin toiminta yleistyy
Toisaalta myös paikallinen yhteisöllinen pop-up -tyyppinen toiminta ilman järjestörakennetta on varteenotettava vaihtoehto perinteiselle osallistumiselle ja vaikuttamiselle. Tällainen neljännen sektorin toiminta yleistyy ja elää hyvin internetin ja sosiaalisen media avulla ja saa voimansa nopeasti syntyvistä yhteisöllisistä konkreettisista tarpeista. Tätä ei pidä sekoittaa not in my backyard -tyyppiseen impulsiiviseen aktiivisuuteen, jossa vaikuttaminen keskittyy oman yhteisön kuvitellun hyvinvoinnin edistämiseen. Näihin ei järjestöjenkään kannata lähteä mukaan.
Brändääminen avuksi
Vapaaehtoisuus on ajan lahjoittamista yhteiseen hyvään ja aikaa meillä kaikilla on yhden vuorokauden aikana tasan yhtä paljon. Ihmisten vapaa-aika on kuitenkin vain yksi niistä asioista, joista järjestöissä joudumme kilpailemaan. Muita ovat esimerkiksi lahjoitukset, osaavat työntekijät sekä näkyvyys ylipäätään. Kaikessa tässä on yhteistä ihmismassojen tavoittaminen, jossa järjestön taitava brändääminen toimii välttämättömänä apuna. Se voi myös houkuttaa uusia vapaaehtoisia.
Tässä kaikessa järjestön pitäisi pysytellä ei vain mukana, vaan pyrkiä olemaan aikaansa edellä, ja se tehtävä ei todellakaan ole helppo. Kultamitaleja ei ole jaossa, mutta kunniaa voi vähän tullakin.
Kirjoittaja Markus Söderlund on Yhteiset Lapsemme ry:n toiminnanjohtaja, SOSTEn hallituksen jäsen ja SOSTEn koordinoiman Kansalaistoiminnan johtamisen verkoston puheenjohtaja.