Skip to content

SOSTEn julkaisu: Hyvinvointitaloudessa eteenpäin

Hyvinvointitaloudesta hyvinvointipolitiikkaan – Miten ja miksi hyvinvointia politiikan päämääränä tulisi mitata?


Frank Martelan kasvokuva - ruskea panama-hattu päässä

Kuva: Marek Sabogal

Frank Martela
julkaistu 9.3.2021

Frank Martela, FT, VTT, on hyvinvoinnin psykologian dosentti ja toimii tutkijatohtorina Aalto-yliopiston Tuotantotalouden laitoksella. Hänen poikkitieteelliset tutkimuskohteensa keskittyvät hyvinvoinnin, sisäisen motivaation ja merkityksellisyyden psykologiaan ja filosofiaan sekä niiden edistämiseen yhteiskunta- ja organisaatiotasolla. Tieteellisen tutkimuksen lisäksi Frank on kirjoittanut laajalle yleisölle useita tietokirjoja, joista tuorein Elämän tarkoitus – Suuntana merkityksellinen elämä julkaistiin alun perin Yhdysvalloissa Harper Collinsin kustantamana ja käännetään 24:lle eri kielelle.


Hyvinvointipolitiikan merkitys on vahvistunut maailmalla selvästi viime vuosina. Hyvinvoinnin edistäminen vaatii hyvinvoinnin mittaamista. Siksi hyvinvoinnin mittarin valinta on poliittisesti merkittävä kysymys. Esittelen tässä artikkelissa neljä vallitsevaa koulukuntaa hyvinvoinnin mittaamiseen ja esitän että hyvinvointitalouden ja hyvinvointipolitiikan vahvistamiseksi hyvinvointia tulisi mitata laaja-alaisemmin. Erityisesti koetun hyvinvoinnin mittaamiseen tulisi Suomessa ja muualla panostaa.

Hyvinvointipolitiikan nousu maailmalla

Hyvinvointi ja sen edistäminen ovat viime vuosina nousseet vahvemmin politiikan tekemisen keskiöön niin Suomessa kuin maailmallakin (Global Council for Happiness and Wellbeing, 2019). Uusi-Seelanti aloitti vuonna 2019 hyvinvointibudjetoinnin, jossa päätöksiä tehdessä arvioidaan talousvaikutusten ohella julkisten menojen hyvinvointivaikutuksia. Islanti aloitti 39 hyvinvointi-indikaattorin seuraamisen ja on lanseeraamassa oman versionsa hyvinvointibudjetoinnista, kun taas Arabiemiirikunnat lienee ensimmäinen maa, jossa on erikseen hyvinvointiministeri. Myös Ruotsi loi Valtiovarainministeriönsä johdolla vuonna 2017 viidentoista indikaattorin uudet hyvinvointimittarit (nya mått på välstånd) ja vastaavia avainindikaattoreiden kokoelmia ovat luoneet myös esimerkiksi Ranska, Italia ja Uusi Seelanti. OECD ajaa hyvinvoinnin edistämistä yhä vahvemmin ja Suomi nosti sosiaali- ja terveysministeriön johdolla hyvinvointitalouden Euroopan Unionin agendalle EU-puheenjohtajuuskaudellaan vuonna 2019.

Ajatus hyvinvoinnin edistämisestä politiikan päämääränä ei ole uusi. Jo 1700-luvulla Adam Smith esitti, että hallinnon tärkein päämäärä on ”edistää hallittavien onnellisuutta” ja Yhdysvaltain itsenäistyessä John Adams linjasi, että ”yhteiskunnan onnellisuus on hallinnon päämäärä.” Mutta vaikka kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen ja turvaaminen on politiikan tärkein päämäärä, yhteisymmärrys loppuu tähän. Mitä hyvinvointi tarkemmin tarkoittaa? Ja miten sitä tulisi politiikassa mitata? Nämä kysymykset ovat politiikan tekemisen ja hyvinvointitalouden ytimessä. Sitä saa mitä mittaa. Kun valitsemme poliittisten päättäjien käyttämän hyvinvoinnin mittarin, valitsemme samalla sen, mitä politiikka tulee edistäneeksi. Ja toistaiseksi politiikassa hyvinvointia ajatellaan ja mitataan liian talouskeskeisesti. Siksi on kriittisen tärkeätä pureutua tarkemmin kysymykseen hyvinvoinnin perimmäisestä luonteesta ja tavoista mitata sitä. Tuomalla talousindikaattoreiden rinnalle ihmisten hyvinvointia suoremmin mittaavia indikaattoreita voimme varmistaa, että politiikka aidosti palvelee kansalaisia ja heidän hyvinvointiaan.

Hyvinvoinnin mittaamisen neljä vaihtoehtoa

Karkeasti ottaen hyvinvoinnin mittaamisessa voidaan nähdä neljä päälinjaa tai koulukuntaa (Costanza et al., 2014):

  1. Bruttokansantuote-koulukunta
  2. Inhimillisen hyvinvoinnin makroindikaattorin koulukunta
  3. Avainindikaattoreiden koulukunta
  4. Koetun hyvinvoinnin mittaamisen koulukunta

Bruttokansantuote-koulukunta

Ensinnäkin on koulukunta, joka keskittyy perinteisiin talousmittareihin kuten bruttokansantuotteeseen ajatellen, että talouden edistäminen on hyvinvoinnin edistämistä. BKT:n ongelmat hyvinvoinnin mittarina on tiedostettu pitkään. Esimerkiksi kansantulon mittauksen Yhdysvalloissa lanseerannut taloustieteilijä Simon Kuznets totesi jo vuonna 1934, että ”valtion hyvinvointia voi tuskin päätellä kansantulon mittauksesta.” Monet hyvinvointia keskeisesti vahvistavat asiat kuten turvallinen elinympäristö, puhdas luonto, läheiset ihmissuhteet ja vapaus toteuttaa itseään ilman pelkoa valtiollisesta sorrosta eivät näy BKT:ssä. BKT ei myöskään kerro mitään eriarvoisuudesta ja siitä kuinka iso osa kansalaisista pääsee nauttimaan talouskasvun hedelmistä – eikä myöskään ympäristön saastumisesta.

Absoluuttisen köyhyyden kanssa kamppailevassa maassa talouskasvu ja inhimillinen hyvinvointi kulkevat usein käsi kädessä mutta vauraissa länsimaissa BKT:n kasvu on yhä selkeämmin irtikytkeytynyt hyvinvoinnin lisääntymisestä. Taloustieteilijä John Galbraith totesi hyvin, että ”on yksi asia kalustaa tyhjä huone. Aivan toinen asia on tunkea huone täyteen tavaraa kunnes perustus sortuu.” Suomen kaltaisissa maissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa BKT:n kasvu ei käytännössä enää lisää kansalaisten keskimääräistä hyvinvointia. Populismin nousun yksi juurisyy länsimaissa on siinä, että poliitikot ovat keskittyneet talouskasvun ylläpitämiseen samaan aikaan kuin kasvava osa kansasta ei enää vuosikymmeniin ole päässyt osalliseksi kasvun hedelmistä, vaan heidän elinolonsa ovat polkeneet paikallaan ja tietyissä maissa jopa huonontuneet.

Niinpä kasvava joukko vaikuttajia Nobel-palkituista taloustieteilijöistä Britannian ex-pääministeri David Cameronin ja YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin kaltaisiin johtaviin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin on esittänyt, että BKT kaipaa kipeästi rinnalleen muita mittareita, jotka kytkeytyvät suoremmin ihmisten hyvinvointiin. Vain näin voidaan varmistaa, että politiikka voisi jälleen aidosti palvella kaikkia kansalaisia, eikä vain sitä rajallista joukkoa, joka talouskasvusta sattuu hyötymään. Mutta vaikka harva teoreettisella tasolla uskoo enää BKT:n toimivuuteen hyvinvointimittarina, niin käytännössä politiiset päättäjät edelleen keskittyvät päätöksenteossaan BKT:n kasvun turvaamiseen. Joissakin tapauksissa jopa kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella, kun talouskasvua pyritään ylläpitämään eriarvoisuutta lisäävillä ja kansalaisille tarjottavia palveluita heikentävillä keinoilla. Eli keinoilla, jotka tulevat asettaneeksi taloudelliset tavoitteet kansalaisten hyvinvoinnin edelle.

Inhimillisen hyvinvoinnin makroindikaattorin koulukunta

BKT:n heikkouksia hyvinvointi-indikaattorina paikkaamaan on syntynyt koulukunta, joka on pyrkinyt luomaan sellaisia vaihtoehtoisia makrotason indikaattoreita BKT:lle, joiden laskentakaavassa ei ole vain taloussuureita vaan myös inhimilliseen hyvinvointiin ja luonnonvarojen kulutukseen liittyviä suureita. Esimerkiksi Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator; GPI) ottaa huomioon talouden lisäksi myös tulonjaon, hyvinvointia tuottavat markkinattomat palvelut sekä luonnon heikentymisestä aiheutuvat kustannukset. Näin se pyrkii keskittymään terveeseen talouskasvuun ja siivoamaan indeksistä pois haitallisen kasvun. Suomen GPI nousi toisesta maailmansodasta vuoteen 1989 asti, mutta sen jälkeen – huolimatta 90- ja 00-lukujen huomattavasta talouskasvusta – se on ollut loivassa laskussa (Hoffren, 2018). Toinen laajasti käytössä oleva vastaava taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden yhdistävä mittari, Taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (ISEW) oli vuorostaan Suomessa korkeimmillaan vuonna 1983, jonka jälkeen se ensin laski selvästi ja on sen jälkeen pysynyt kohtuullisen tasaisena. GPI, ISEW ja muut vastaavat mittarit, kuten YK:n kehitysohjelman UNDP:n kehittämä Inhimillisen kehityksen indeksi (HDI), on otettu laajasti käyttöön ja ne ovat onnistuneesti haastaneet BKT-keskeistä politiikkaa osoittamalla, että viime vuosikymmenien talouskasvu ei Suomen kaltaisissa vauraissa länsimaissa ole oikeastaan onnistunut lainkaan lisäämään ihmisten laajemmin ymmärrettyä hyvinvointia.

Avainindikaattoreiden koulukunta

Siinä missä GPI, ISEW ja vastaavat pyrkivät edelleen luomaan yhden tunnusluvun, jonka kehitystä seurata, kolmas koulukunta katsoo, että kansalaisten hyvinvointia ja yhteiskunnan onnistumista ei voi typistää yhteen lukuun. Järkevämpää on valita joukko hyvinvoinnin kannalta keskeisiä teemoja ja valita sitten jokaiselle niistä mittarinsa, joiden kehitystä seurataan erikseen. Eli pyrkimyksenä on rakentaa talousmittareita kokonaisvaltaisempi kuva yhteiskunnan tilasta ja ihmisten hyvinvoinnista valitsemalla pieni joukko keskeisiä avainindikaattoreita, joita seurata. Esimerkiksi OECD:n kehittämä How’s Life -hyvinvointikehikko mittaa yli 80 indikaattoria, jotka jakautuvat yhdentoista teeman alle, joita ovat muun muassa terveys, koulutus, turvallisuus ja asuminen. Ruotsin uusista hyvinvointimittareista viisi mittaa taloutta (BKT per henkilö, työllisyysaste, työttömyysaste, kotitalouksien velkaantuminen, julkinen velka), viisi ympäristöä (ilmanlaatu, veden laatu, suojeltu luonto, kemialliset päästöt, hiilidioksidipäästöt) ja viisi inhimillistä ulottuvuutta (vähävaraisuus, itsearvioitu terveys, koulutusaste, ihmistenvälinen luottamus, elämäntyytyväisyys). Islannin hyvinvointi-indikaattorit sisältävät samat kolme pääteemaa – talous, ympäristö, ihmiset – joiden alla on 11 tarkempaa teemaa, joita jokaista seurataan muutaman keskeisen indikaattorin kautta. Taustalla Islannin mittareita luotaessa ovat olleet YK:n luomat Kestävän kehityksen tavoitteet (Sustainable Development Goals), joita on seitsemäntoista, ja joita voidaan myös pitää yhdenlaisena yrityksenä määrittää inhimillisen hyvinvoinnin kannalta keskeiset teemat ja päämäärät. Ruotsin ja Islannin lisäksi esimerkiksi Ranska, Italia, Uusi Seelanti, Skotlanti ja Ecuador ovat luoneet vastaavat kansalliset avainindikaattorit (Exton & Shinwell, 2018), joita seuraamalla kyseiset maat pyrkivät saamaan kattavamman näkemyksen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin tilasta ja kansalaisten hyvinvointia synnyttävistä tekijöistä omassa maassaan.

Koetun hyvinvoinnin mittaamisen koulukunta

Neljäs koulukunta näkee, että hyvinvointia tuottavien tekijöiden lisäksi tärkeätä olisi mitata myös kansalaisten kokemaa hyvinvointia suoraan, kysymällä ihmisiltä itseltään, miten he elämänsä kokevat. Miksi yrittää päätellä kansalaisten hyvinvointia pelkästään epäsuorasti, kun aikuisilta ihmisiltä voi suoraan kysyä kuinka he voivat? Koetun hyvinvoinnin tutkimus on lisääntynyt räjähdysmäisesti viimeisten vuosikymmenien aikana ja parempien kysymyspatteristojen, kokeellisten tutkimusten sekä laajojen kansainvälisten aineistojen ansiosta tiedämme tänä päivänä huomattavan paljon siitä, miten ihmiset oman hyvinvointinsa kokevat, ja mitkä yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset seikat edistävät ihmisten koettua hyvinvointia.

Ei esimerkiksi ole sattumaa, että Suomi ja muut Pohjoismaat ovat vuodesta toiseen World Happiness Reportin yli 150 maata kattavissa vertailuissa maailman kärjessä – syynä on toimivat poliittiset ja demokraattiset instituutiomme, kansalaisten vahva luottamus toisiinsa ja näihin instituutioihin, kattavien hyvinvointipalveluiden tarjoama turva sekä ihmisten mahdollisuus toteuttaa itseään vapaammin (Martela et al., 2020). Vaikka koetun hyvinvoinnin mittaamisessa on omat metodologiset haasteensa – samoin kuin esim BKT:n mittaamisessa – niin eri tahot OECD:sta (2013) lähtien ovat todenneet, että koetun hyvinvoinnin mittaus on riittävän luotettava ja toimiva mittari, jotta on perusteltua käyttää sitä kansalaisten hyvinvoinnin tilan ymmärtämiseen (Martela, 2018). Koetun hyvinvoinnin on myös osoitettu olevan ennustusvoimainen esimerkiksi ihmisen fyysisen terveyden ja jopa elinajanodotteen suhteen (Lyubomirsky et al., 2005; Martín-María et al., 2017). Koettu hyvinvointi ennustaa myös sitä, äänestävätkö ihmiset seuraavissa vaaleissa hallitus- vai oppositiopuolueita (Herrin et al., 2018; Ward et al., 2020). Vaikka koettu hyvinvointi ei ole täydellinen hyvinvointimittari, ei mikään hyvinvointi-indikaattoreiden kokoelma ole täydellinen ilman sitä. Se tarjoaa sellaista tietoa ihmisten hyvinvoinnista, jota mikään ulkoapäin ihmistä tarkasteleva mittari ei pysty tarjoamaan. Siksi näen, että kun pyrkimyksenä on ymmärtää ihmisten hyvinvointia, on koetulla hyvinvoinnilla korvaamaton rooli yhtenä keskeisenä mittarina.

Hyvinvointitaloudesta hyvinvointipolitiikkaan

Hyvinvointitalous on tärkeä teema. On olennaista saada päättäjät ymmärtämään, että hyvinvointi on politiikan keskiössä ja usein hyödyllistä myös talouden kannalta. Mutta hyvinvointitaloutta ei voi edistää vain talouden mittareita seuraamalla. Hyvinvointi ei ole vain väline tuottaa talouskasvua. Siinä ajatuksessa menevät isännät ja rengit sekaisin. Päinvastoin, pohjimmiltaan talous on olemassa ihmisiä palvellakseen ja siksi myös talouskasvu on hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista vain siinä tapauksessa, että se vahvistaa ihmisten hyvinvointia. Julkisen talouden tasapaino ja velanoton hillintä on tärkeää – mutta lopulta vain siksi että se takaa valtion pitkän tähtäimen kyvyn edistää kansalaisten hyvinvointia myös tulevaisuudessa. Siksi hyvinvointipolitiikka – eli kansalaisten hyvinvointia edistävä politiikka – vaatii näkemystä siitä, miten hyvinvointia politiikan päämääränä mitataan. Politiikan onnistumista ei voi mitata pelkillä talousmittareilla. Rinnalle tarvitaan mittareita hyvinvoinnista itsestään. Jotta ylipäänsä hyvinvointitalouden hengessä voimme seurata miten talous hyödyttää hyvinvointia ja miten hyvinvointi hyödyttää taloutta, tarvitsee meidän mitata molempia – sekä taloutta että hyvinvointia.

Siksi seuraava kriittinen askel Suomelle ja hyvinvointitaloudelle olisi hyvinvoinnin keskeisten avainindikaattoreiden tunnistaminen ja mittaaminen. Suomen tulisi päättää mitkä ovat ne kourallinen mittareita, joita meidän kannattaa seurata ja joiden pohjalta meidän tulisi politiikan onnistumista mitata. Ruotsin ja Islannin mallin mukaisesti järkevintä lienee seurata kolmea pääteemaa: Taloutta, ympäristöä ja inhimillistä hyvinvointia. Taloudelliset mittarit valtionvelasta työllisyysasteeseen olisivat siis edelleen keskeisessä roolissa, erityisesti nyt tuotetun hyvinvoinnin kestävyyden varmistamisessa. Mutta niiden rinnalla olisi kriittistä seurata toisaalta ympäristöön liittyviä mittareita ja toisaalta ihmisten hyvinvointia suoremmin tarkastelevia mittareita. Tämän jälkimmäisen teeman osalta yhdeksi keskeiseksi mittariksi tulisi nostaa kansalaisten koettu hyvinvointi, jotta meillä olisi tulevaisuudessa tarkempi käsitys siitä, miten kansalaiset aidosti voivat. Luomalla laajemman hyvinvointimittareiden kehikon tarjoamme poliitikoille tulevaisuudessa työvälineet tehdä tietopohjaisia päätöksiä, jotka aidosti edistävät kansalaisten hyvinvointia – siis harjoittaa hyvinvointipolitiikkaa. Vaikka hyvinvoinnin edistäminen on periaatteessa ollut politiikan päämäärä jo pari sataa vuotta, vasta oikeiden asioiden mittaaminen ja seuraaminen mahdollistaa sen aidon toteutumisen Suomessa ja muualla. Siirtymä aitoon hyvinvointipolitiikkaan kulkee hyvinvoinnin kunnianhimoisemman mittaamisen kautta.

Lähteet

  • Costanza, Robert; Kubiszewski, Ida; Giovannini, Enrico; Lovins, Hunter; McGlade, Jacqueline, Pickett, Kate E.; Ragnarsdóttir, Kristin V.; Roberts, Debra; De Vogli, Roberto ja Wilkinson, Richard (2014) Time to leave GDP behind. Nature, 505(7483), 283–285.
  • Exton, Carrie ja Shinwell, Michal (2018) Policy use of well-being metrics: Describing countries’ experiences. OECD Statistics Working Papers 2018/07. OECD.
  • Global Council for Happiness and Wellbeing (2019) Global Happiness and Wellbeing Policy Report 2019. Sustainable Development Solutions Network.
  • Herrin, Jeph; Witters, Dan; Roy, Brita; Riley, Carley; Liu, Diana ja Krumholz, Harlan M. (2018) Population well-being and electoral shifts. PLOS ONE 13(3).
  • Hoffren, Jukka O. (2018) Hyvinvointitalouden mittareiden käyttökelpoisuus päätöksenteossa. Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan Julkaisu, 8. Eduskunta.
  • Lyubomirsky, Sonja; King, Laura ja Diener, Ed (2005) The benefits of frequent positive affect: Does happiness lead to success? Psychological Bulletin 131(6), 803–855.
  • Martela, Frank (2018) Maailman onnellisin vai keskinkertaisen masentunut kansa – miten onnellisuutta politiikan päämääränä tulisi mitata Suomessa? Yhteiskuntapolitiikka 83(3), 330–337.
  • Martela, Frank; Greve, Bent; Rothstein, Bo ja Saari, Juho (2020) The Nordic Exceptionalism: What Explains Why the Nordic Countries are Constantly Among the Happiest in the World. Teoksessa Helliwell, John F.; Layard, Richard; Sachs, Jeffrey ja De Neve, Jan E. (toim.) (2020) World Happiness Report 2020. Sustainable Development Solutions Network, 129–146.
  • Martín-María, Natalie; Miret, Marta; Caballero, Francisco F.; Rico-Uribe, Laura A.; Steptoe, Andrew; Chatterji, Somnath ja Ayuso-Mateos, Jose L. (2017) The Impact of Subjective Well-being on Mortality: A Meta-Analysis of Longitudinal Studies in the General Population. Psychosomatic Medicine, 79(5), 565–575.
  • OECD (2013) OECD Guidelines on Measuring Subjective Well-being. OECD Publishing.
  • Ward, George; De Neve, Jan E.; Ungar, Lyle H. ja Eichstaedt, Johannes C. (2020) (Un)happiness and voting in U.S. presidential elections. Journal of Personality and Social Psychology.

Tämä artikkeli on julkaisusta Hyvinvointitaloudessa eteenpäin, 1/2021.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry