Skip to content

SOSTEn julkaisu: Hyvinvointitaloudessa eteenpäin

Hyvinvointitalous – vanhan markkinointia uusin sanoin vai uuden hyvinvoinnin alku?


Saila Ruuth
julkaistu 9.3.2021

Saila Ruuth on sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen valtiosihteeri. Ennen siirtymistään valtiosihteeriksi hän työskenteli sosiaaliturva- ja työympäristöasioiden asiantuntijana Teollisuusliitossa. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriössä, eläkevakuutusyhtiö Ilmarisessa sekä Elintarviketyöläisten työttömyyskassassa. Koulutukseltaan Ruuth on valtiotieteiden maisteri.


Suomi nosti hyvinvointitalouden vahvasti EU-agendalle puheenjohtajuuskaudellaan syksyllä 2019. On ollut etuoikeus päästä keskustelemaan hyvinvointitalouden ideasta niin uuden komission jäsenten ja kabinettien kuin europarlamentaarikoiden, kansalaisjärjestöaktiivien ja tutkijoidenkin kanssa. Vastaanotosta on voinut päätellä, että aika on ollut otollinen viestille, jossa painotetaan ihmisten hyvinvoinnin, yhteiskuntien kestävyyden sekä talouden toimivuuden keskinäisriippuvuutta ja vahvistamista. Pohdin artikkelissani laajasti hyvinvointitalouden asemoitumista viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hahmottelen hyvinvointitalouden tulevaisuuden haasteita sekä mahdollisuuksia.

Yhteiskunnat ja yhteiskuntapolitiikan näkökulmat muutoksessa

Muun muassa Brexit, oikeistopopulismin ja äärioikeiston nousu, laskeva syntyvyys sekä elintasoeroista aiheutuva haitta EU:n sisämarkkinoiden toimivuudelle ovat saaneet vanhat valtapuolueet toteamaan, ettei politiikka onnistu rakentamaan luottamusta keskittymällä markkinoiden vapauttamiseen ja julkisten talouksien kurittamiseen.

Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin poliittisissa suuntaviivoissa puhutaan sosiaalisesta markkinataloudesta, taloudesta, joka toimii ihmisten hyväksi (ks. Von der Leyen 2019). Von der Leyen lupaa, että hänen talouspolitiikkansa tulee kulkemaan käsikädessä sosiaalisten oikeuksien sekä ilmastoneutraaliustavoitteen kanssa.

Myös OECD:ssä on käynnissä vilkas keskustelu hyvinvoinnin ja talouden suhteesta. Edelliset kokemukseni OECD:stä 2000-luvun alusta saivat minut odottamaan huomattavasti perinteisempää ja yksipuolisempaa markkina- ja talouskasvuorientoituneisuutta. Talousorientaatio ei sinänsä ole OECD:sta kadonnut, mutta kasvusta puhutaan inklusiivisena ja korostetaan, että kaikkien täytyy päästä osallisiksi kasvun hedelmistä (esim. OECD 2020).

Von der Leyenin hyvinvointipuhe eroaa Suomen tarjoamasta hyvinvointitalousajattelusta ennen kaikkea siinä, missä järjestyksessä asioiden oletetaan tapahtuvan. Hyvinvointitalouden idea on, että talouskasvu tarvitsee hyvinvointia. Ilman koulutettuja, terveitä ja hyvinvoivia ihmisiä ei ole mahdollista rakentaa tuotantoa, jonka varassa talouskasvu syntyy.

Von der Leyenin suuntaviivoissa ihmisten hyvinvointia ei pääsääntöisesti nähdä yhteiskuntien ja talouden toimivuuden edellytyksenä, vaan sosiaalisten oikeuksien pilarin vahvistamista perustellaan ennemminkin moraalisilla argumenteilla. Ihmisten hyvinvoinnista on huolehdittava siksi, että se on oikein. Kyse on oikeuksista, kuten pilarin nimikin kertoo.

Tarvitaanko uutta käsitettä – hyvinvointivaltiolle?

Yhtäältä olenkin paljon pohtinut, onko tarpeellista tai edes järkevää markkinoida perinteistä pohjoismaista hyvinvointivaltiota uudella käsitteellä ja ennen kaikkea alistaa hyvinvointi välineeksi talouskasvun tavoittelulle. Toisaalta olen monta kertaa miettinyt, eikö ole itsestäänselvää, että ihmisten hyvinvointi on yhteiskunnan toimivuuden, vakauden, kestävyyden sekä resilienssin perusta ja näin myös toimivan talouden edellytys.

On kuitenkin helppo havaita, että niin tiukassa istuu ajatus siitä, että rahat täytyy ansaita ennen kuin ne voidaan käyttää, että lienee parempi taipua ja yrittää puhua sitä kieltä, jota edelleen niin monet tuntuvat ainoastaan ymmärtävän. Siksi sanomme, että täytyy ensin investoida, jotta myöhemmin voi saada voittoa. Tai että hyvinvointi on kasvutekijä eikä kuluerä – saati ylellisyys.

Entistä useammat ymmärtävätkin, että tietotyö, jossa työntekijän sosiaalisten taitojen, luovuuden ja jopa persoonan merkitys korostuu, on jatkuvasti laajempien työntekijäjoukkojen todellisuutta eikä vain pienen luovan luokan maailma. Länsimaiset työmarkkinat eivät juuri tarvitse matalasti koulutettuja työntekijöitä, jotka suoriutuvat työstään vähän huonommallakin toimintakyvyllä, läsnäololla ja ongelmanratkaisukyvyllä. Työmarkkinat tarvitsevat entistä osaavampia ja paremmin voivia ihmisiä.

Valtiolta tarvitaan entistä monitahoisempia toimia ihmisten täysimääräisen potentiaalin saamiseksi yhteiskunnan hyödyksi. Näitä toimia voi kutsua hyvinvointitaloudeksi mutta voisi kutsua myös hyvinvointivaltion lupauksen lunastamiseksi.

Hyvinvointivaltion lupaus on luoda mahdollisuudet pärjätä elämässä koulutuksen, sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä tarpeellisten tulonsiirtojen avulla. Hyvinvointivaltio pitää huolta ihmisestä silloin, kun hän ei siihen itse pysty ja takaa ne oikeudet, resurssit tai pääomat, joita yhteiskunnassa tarvitaan, olivat ne sitten taloudellisia, sosiaalisia, sivistyksellisiä, kulttuurisia tai terveydellisiä.

Oikeuspuheen ongelmat, kasvupuheen vaarat

Vaikka moni pitää hyvinvointia esillä oikeuksien näkökulmasta von der Leyenin tapaan, on talouden määräävä asema ja talouskasvun ensisijaisuus niin voimakasta ja läpäisevää, että oikeuspuhe tuntuu kaikesta huolimatta jäävän juhlapuhemateriaaliksi. Siksi lienee parempi yrittää kytkeä hyvinvointi talouden kylkeen ja argumentoida, että hyvinvointi on hyväksi myös taloudelle.

Samaan aikaan on kuitenkin syytä tiedostaa, mitä vaaroja siihen sisältyy, kun hyvinvoinnista tehdään väline jollekin muulle. Ilmoilla on jatkuvasti ajattelua, jossa hyvinvointi-investointeja ei kannateta tehtäväksi, mikäli niiden välitöntä hyötyä talouskasvulle, työllisyydelle tai muulle tavoitteelle ei pystytä osoittamaan.

Joitain vuosia sitten työskennellessäni järjestöjen valtionavustusten jakamisen parissa, erään järjestön edustaja sanoi, että vaikutusten arviointi on vaikutusten arvailua. Se oli minusta erittäin osuvasti sanottu. Ihmiset ja ihmisyhteisöt ovat niin moniulotteisia, ettei yksittäisten toimien vaikutusta hyvin- tai pahoinvoinnin lisääntymiseen tai vähenemiseen pysty osoittamaan ilman raskaita koeasetelmia. Harvoin edes valtio kaikkine resursseineen malttaa toteuttaa toimiaan sen kaltaisilla koeasetelmilla ja tieteellisillä arvioinneilla, että olisi kiistatta sanottavissa, mikä oli juuri kyseisen toimen vaikutus kohteidensa hyvin- tai pahoinvointiin, työllisyyteen tai muuhun tekijään.

Vaikutusten todistamiseen, osoittamiseen ja mittaamiseen sisältyy laajemminkin yksi hyvinvointitalouden haasteista, johon olen törmännyt toistuvasti tilaisuuksissa ja keskusteluissa. Kyse on politiikkaa epäpolitisoivasta uskosta siihen, että tieto väistämättä johtaa tietynlaisiin poliittisiin päätöksiin.

On suorastaan liikuttavaa, miten niin monet asiantuntijat uskovat, että puolueet ja poliitikot tulevat valitsemaan ratkaisuja, jotka lisäävät mahdollisimman monien hyvinvointia, kunhan heille toimitetaan riittävästi tietoa, näyttöä ja dataa. Aivan kuin ideologiat ja poliittiset kamppailut erilaisten arvojen ja hyötyjäjoukkojen välillä katoaisivat, kunhan on mittareita, indikaattoreita ja barometreja kertomassa hyvin- tai pahoinvoinnin kehityksestä.

Kaikkien hyvinvointi ei kaikille kelpaa

Yksi esimerkki siitä, ettei hyvinvointi ole kaikkien mieleen, liittyy tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden lisääntymiseen. Tyypillinen ajatteluketju Euroopan viimeisen vuosikymmenen poliittisen turbulenssin selittämiseksi on kulkenut jotakuinkin siten, että 2008 talouskriisi on lisännyt köyhyyttä ja pahoinvointia, ja muutamaa vuotta myöhemmin voimistunut siirtolaisliikehdintä tarjosi maahanmuuttajista helpon syypään omalle pahoinvoinnille. Vastaavasti tavataan ajatella, että hyvinvoinnin lisääminen lisää luottamusta tulevaisuuteen ja vähentää ksenofobiaa ja muuta vihaa.

Heikommin selitetyksi on tässä ajattelussa jäänyt se, miksi maahanmuuttovastaiseen oikeistoliikehdintään kietoutuu myös niin vahvoja naisvihamielisiä ja tasa-arvovastaisia sisältöjä. Ottaen huomioon, että esimerkiksi Perussuomalaisia, Saksan AfD:tä ja Yhdysvaltain Donald Trumpia eivät tutkimusten mukaan äänestä köyhät ja syrjäytyneet vaan keskiluokkaiset ja työssäkäyvät miehet (esim. Koiranen ym. 2017, Hansen ja Olsen 2019 sekä Financial Times 2020), voi kysyä, onko tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvihamielisyyden taustalla köyhyys tai sen uhka vai jotain muuta.

Voikin ajatella, että kyse on ennemminkin kulttuuristen valta-asetelmien murroksesta. Yhteiskunnan moninaistuessa, yhdenvertaistuessa ja tasa-arvoistuessa sekä ilmastokriisitietoisuuden lisääntyessä totutut arvostukset, elämäntavat ja elinkeinotkin kyseenalaistetaan. Ennen kaikkea monenlaisesta yhteiskunnallisesta vallasta nauttinut työtä tekevä mies elintapoineen on joutunut uuden eteen. Arvostus pitäisi osata lunastaa ja asema yhteiskunnassa rakentaa uusilla tavoilla.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistaminen on olennainen osa hyvinvointitalousajattelua, ja on tunnistettava, että kaikkea hyvinvoinnin lisääntymistä ei oteta automaattisesti positiivisena ilmiönä. Päinvastoin yhteiskuntien tasa-arvoistuminen ja yhdenvertaistuminen ovat aiheuttaneet vastareaktioita, haikailua takaisin enemmän tai vähemmän kuviteltuun menneeseen. Siellä, missä oikeistovoimat ovat realisoineet kasvaneen kannatuksensa valta-asemiksi, on koettu myös tasa-arvon todellisia takaiskuja.

Hyvinvointitalousajattelun haasteeksi on nähtävä se, ettei se – ainakaan vielä – poraudu yhteiskunnan kulttuurisiin arvostuksiin vaan keskittää huomionsa materiaaliseen hyvinvointiin ja sen kasvattamiseen. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaisuus ei luultavimmin poistu paremmalla sosiaali-, terveys- ja työllisyyspolitiikalla eikä talouskasvulla. On mietittävä tarkemmin, miten kulttuuristen valta-asetelmien murtumisen aiheuttamiin torjuntareaktioihin vastataan.

Onko kestävä kasvu mahdollista?

Kaikkein merkittävimmäksi kehittämiskohteeksi hyvinvointitaloudessa näen sen turhan ohuen kytkennän ympäristö- ja ilmastoaiheisiin. Kysymys siitä, miten talouskasvu voidaan yhteensovittaa ilmastonmuutoksen torjumisen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kanssa, kuitataan sillä, että talouskasvun on oltava kestävää. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että talouskasvu voisi olla kestävää tai että kasvuun pyrkivä talous voisi olla ilmastoneutraali sekä luonnon monimuotoisuuden säilyttävä.

Kestävän talouskasvun ajatuksesta onkin päästävä eteenpäin ennen kaikkea huomaamaan, että ongelma ei ole vain köyhyys vaan myös epätasaisesti ja harvojen käsiin kanavoituva rikkaus. Itse asiassa OECD:n osallistavan kasvun käsitteen yhteydessä puhutaan huomattavasti vahvemmin verotuksella tapahtuvasta oikeudenmukaisesta vaurauden jakamisesta kuin EU-areenoilla (ks. OECD 2019).

Hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että esimerkiksi verovälttely ja veronkierto estetään, pääomatuloja verotetaan progressiivisesti ja yritysten päätöksiä vääristävät veroedut poistetaan, jotta yrityksillä olisi paremmat kannusteet tuotannollisiin ja työllistäviin investointeihin. Ennen kaikkea elinkeinotoiminta, liikkuminen, ruoantuotanto ja asuminen on organisoitava sosiaalisesti oikeudenmukaisesti uudelleen niin, että maapallo säilyy elinkelpoisena. Se on tulevaisuuden hyvinvoinnin ehdoton edellytys.

Hyvinvointitaloudessa eteenpäin

Hyvinvointitalouden toteuttamisessa on tehtävä se, mikä on ajattelun itsensä keskeisiä vaatimuksia, eli noustava yli hallinnonrajojen ja saatava eri sektorit toimimaan yhdessä. On kehitettävä hyvinvointitalousajattelua tiiviimmäksi kokonaisuudeksi sosiaali- ja terveyspolitiikan, ilmasto- ja ympäristöpolitiikan sekä talouspolitiikan kesken. Yhden areenan kansalliselle yhteistyölle tarjoaa eurooppalaisen ohjausjakson toteuttaminen, jonka suhteen yhdessä tekemisessä on vielä runsaasti parantamisen varaa valtiovarainministeriön ja muiden ministeriöiden kesken.

Kansainvälisesti yksi erinomainen foorumi hyvinvointitalouden käsitteen ja käytännön toteuttamiskeinojen kehittämiseen on varmasti Wellbeing Economy Governments -verkosto, johon Suomi loppuvuodesta 2020 liittyi. Suuresti kiinnostuneena jään myös seuraamaan OECD:n juuri perustaman WISE-keskuksen (Centre on Well-being, Inclusion, Sustainability and Equal opportunity) työn käynnistämistä.

Suomen on oltava aktiivinen jokaisella areenalla, missä ihmisten hyvinvointi ja ympäristön kestävyys ovat politiikan keskiössä. Kaikki hyvinvointijärjestelmät kaipaavat uudistamista globaalien megatrendien muovaamassa maailmassa. Riippumatta siitä, rakennetaanko uudestaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota vai kehitetäänkö yhteiskuntia hyvinvointitalouden hengessä, työtä on tehtävä kiivaasti nyt, kun poliittinen maaperä on otollinen.

Lähteet

  • Financial Times (2020) By numbers: how the US voted in 2020.  https://www.ft.com/content/69f3206f-37a7-4561-bebf-5929e7df850d [Luettu: 25.1.2020]
  • Hansen, Michael ja Olsen, Jonathan (2019) Flesh of the Same Flesh: A Study of Voters for the Alternative for Germany (AfD) in the 2017 Federal Election.  German Politics 28(1),1-19.
  • Koiranen, Ilkka; Aki Koivula, Arttu Saarinen ja Pekka Räsänen (2017) Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot. Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu nro 103. Kunnallisalan kehittämissäätiö.
  • OECD (2019) The Economy of Well-being — Creating opportunities for people’s well-being and economic growth. SDD Working paper, no 102. http://www.oecd.org/officialdocuments/publicdisplaydocumentpdf/?cote=SDD/DOC(2019)2&docLanguage=En [Luettu: 25.1.2020]
  • OECD (2020) Inclusive Growth. https://www.oecd.org/inclusive-growth/ [Luettu: 25.1.2020]
  • Von der Leyen, Ursula (2019) Kunnianhimoisempi unioni – Ohjelma Euroopalle. https://ec.europa.eu/info/sites/info/files/political-guidelines-next-commission_fi.pdf, [Luettu: 25.1.2020]

Tämä artikkeli on julkaisusta Hyvinvointitaloudessa eteenpäin, 1/2021.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry