Skip to content

SOSTEn julkaisu: Hyvinvointitaloudessa eteenpäin

Hyvinvointitalous ja globaali kestävä kehitys


Elina Mikola
julkaistu 9.3.2021

Elina Mikola työskentelee kestävän talouden asiantuntijana suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingossa. Mikola on toiminut kestävän talouden parissa kehitysjärjestökentällä vuodesta 2016. Tätä ennen hän on perehtynyt kestävän talouden kysymyksiin toimittajana, tutkijana ja ympäristöaktivistina.


Inhimillisen hyvinvoinnin edistäminen on kehitysyhteistyön ydinajatus ja kaikkien kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen päätavoite. Samalla kehitysyhteistyöjärjestöille on selvää, että köyhimpien ihmisten hyvinvointi edellyttää nykyisen, eriarvoisuuteen perustuvan talousjärjestelmän muuttamista. Kehityskysymysten parissa toimiville järjestöille hyvinvointitalous on kiinnostava ja hyödyllinen käsite ja näkökulma siksi, että siihen sisältyy visio ja vaatimus toisenlaisesta taloudesta. Jo käsitteenä hyvinvointitalous edustaa ja peräänkuuluttaa vaihtoehtoa nykyiselle voitontavoitteluun, vaurauden kasautumiseen sekä luonnonvarojen ylikulutukseen perustuvalle talousjärjestelmälle. Samalla se muistuttaa nykyisen talousjärjestelmän ongelmista, kuten siitä että talouskasvun tavoittelu ei automaattisesti kasvata hyvinvointia. 

Kestävä kehitys tarvitsee hyvinvointitaloutta – ja toisin päin

Tavoite löytää uusi tasapaino talouden, hyvinvoinnin ja ympäristön välille sisältyy myös kestävän kehityksen agenda 2030 -toimintaohjelmaan, joka on vuodesta 2015 ohjannut kehitysjärjestöjen(kin) työtä.

Kestävä kehitys ja hyvinvointitalous ovat monin tavoin limittäisiä käsitteitä, ja toisinaan niitä näkeekin käytettävän rinnakkain. Hyvinvointitalouden ja kestävän kehityksen agendan yhteys on nostettu esiin myös Euroopan neuvoston hyvinvointitalouden päätelmissä, joissa todetaan hyvinvointitalouden olevan ”keskeisellä sijalla” Agenda 2030 -toimintaohjelmassa (Euroopan unionin neuvosto 2019). Maailman luonnonsäätiö WWF:n EU-toimiston tuoreessa ”Towards and EU Wellbeing Economy” -raportissa puolestaan vaaditaan EU:lle kestävän kehityksen tavoitteiden ohjaamaa hyvinvointitalouden strategiaa (WWF 2020).

Näkökulmina ja tavoitteina kestävä kehitys ja hyvinvointitalous ovat toisiaan tukevia sekä täydentäviä. Esimerkiksi kestävän kehityksen Agenda 2030 ei juurikaan käsittele talouden muutosta tai tarkastele talouden ja hyvinvoinnin suhdetta. Hyvinvointitaloutta taas on yleensä tarkasteltu keskittyen sosiaali-, terveys- ja työllisyyspolitiikan suhteisiin kansallisella tai EU-tasolla.

Globaalin kestävän kehityksen näkökulman sisällyttäminen hyvinvointitalouteen (tai toisin päin) on kuitenkin kiinnostava harjoitus. Globaalin hyvinvointitalouden tavoittelu nostaa esiin hyvin erilaisia kysymyksiä ja prosesseja kuin kansalliseen tai eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan nivoutuva tarkastelu. Samalla se osoittaa, kuinka monenlaisin sitein ja suhtein hyvinvoinnin rakentaminen Suomessa tai Euroopassa kytkeytyy hyvinvoinnin ehtoihin ja esteisiin eri puolilla maailmaa.

Onko hyvinvointitalous vain ”ensimmäisen maailman” asia

On selvää, että hyvinvointitalouden edistäminen globaalisti on vielä paljon suurempi haaste kuin Suomen tai EU:n tasolla (joissa niissäkin riittää edelleen tekemistä). Enemmistö maailman työtätekevistä eli yli kaksi miljardia ihmistä saa toimeentulonsa epäviralliselta sektorilta (ILO 2021) ja maailman ihmisistä 55 % eli enemmistö elää vailla minkäänlaista sosiaaliturvaa (ILO 2017). Koko hyvinvointitalouden käsite voi kuulostaa suorastaan irvokkaan kaukaiselta kehitysmaakontekstissa, jossa julkinen sektori on olematon ja suuri osa ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä ja vailla mahdollisuutta terveydenhuoltoon tai koulutukseen.

Toisaalta on hyvä muistaa, että vaikka kehitysmaiden ja Suomen lähtökohdat hyvinvointitalouden rakentamiseen ovat hyvin erilaisia, monet hyvinvointitalouuteen liitetyt teemat ja näkökulmat eivät suinkaan ole uusia kehityspolitiikan ja -yhteistyön näkökulmasta. Kehitystoimijoiden ja -tutkijoiden keskuudessa on esimerkiksi vuosikymmeniä kritisoitu kehityksen palauttamista taloudelliseen kehitykseen ja arvosteltu BKT:lla mitattavaa talouskasvua ensisijaisena kehityksen mittarina. Kehitysyhteistyön kenttää on viime vuosikymmenet muokannut myös yksityisen sektorin vahvistuva rooli kehitystoimijana, mikä konkretisoituu esimerkiksi kehitysrahoituksen kanavoimisena yrityksille ja muille yksityisen sektorin toimijoille. Julkisen sektorin ja hyvinvointi-investointien roolia korostava hyvinvointitalousajattelu voisikin olla kiinnostava haastaja vallitsevalle yksityisen sektorin roolia korostavalle kehitysparadigmalle.

Parempi ymmärrys talouden ja hyvinvoinnin suhteesta on äärimmäisen tärkeää, kun etsitään keinoja parantaa kaikkein köyhimpien ihmisten elinolosuhteita. Hyvinvointitalouden käsitteen inspiroimat keskustelut voivat tarjota myös kehittyvien maiden kannalta hyödyllisiä näkökulmia.

Kenen hyvinvointi huomioidaan?

Hyvinvointitalousajattelun kytkeminen globaaliin kestävään kehitykseen ohjaa myös kysymään, keiden kaikkien hyvinvointia halutaan edistää ja huomioida. Esimerkiksi Suomen ja EU:n talous- ja kauppasuhteilla on konkreettisia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin eri puolilla maailmaa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon kauppasopimusten arvostelua herättäneet sijoittajansuojamekanismit, joiden on pelätty hankaloittavan tai jopa estävän työtekijöiden suojaa tai sosiaaliturvaa parantavien uudistusten toteutusta (esim. Seattle to Brussels Network 2020).

Globaalissa taloudessa kytkeydymme myös kulutuksen kautta pitkiin ja monimutkaisiin tuotantoketjuihin, joiden alkupäästä löytyy valitettavan usein epäinhimillisiä työskentelyolosuhteita sekä ympäristön tuhoutumista. Yhden esimerkin hyvinvoinnin edistämisen ”ulkoistetuista haitoista” nosti esiin Finnwatchin selvitys, joka osoitti, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan lippulaivan eli äitiyspakkauksen tuotteiden taustalta löytyi työelämän oikeuksien loukkauksia (Finnwatch 2019). Finnwatchin selvityksen jälkeen Kela lupasi lisätä vastuullisuusvaatimuksia äitiyspakkauksen kilpailutukseen, mutta tapaus havainnollistaa, kuinka edes sosiaalipoliittisten toimien hyvinvointivaikutukset eivät globaalissa taloudessa välttämättä rajaudu joukkoon, jolle ne on ensisijaisesti kohdistettu.

Hyvinvointitalouden ydinajatus on, että hyvinvoinnin tavoitteen tulisi ohjata kaikkea päätöksentekoa ja esimerkiksi BKT:lla mitattavan talouskasvun sijasta ja rinnalla tulisi mitata hyvinvointivaikutuksia. Tavoitteenmäärittelyn ja vaikutusten arvioinnin tasolla tulisi kiinnittää huomiota myös ”ulkoistettuihin hyvinvointivaikutuksiin”.  Johdonmukainen suunta kohti hyvinvointitaloutta edellyttää huomattavasti nykyistä vahvempaa satsausta julkisten hankintojen kestävyyteen ja vastuullisuuteen sekä esimerkiksi yritysvastuulainsäädännön vahvistamista.

Ympäristö on hyvinvointitalouden ydinkysymys

Globaalin hyvinvointitalouden ohittamaton ja kiistatta vaikein kysymys on ekologinen kestävyys ja luonnonvarojen käyttö. Tällä hetkellä inhimillinen hyvinvointi on vahvasti kytkeytynyt luonnonvarojen kulutukseen ja suureen hiilijalanjälkeen. Esimerkiksi Suomi ja muut Pohjoismaat sijoittuvat kestävän kehityksen vertailussa erinomaisesti sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden mittareilla, mutta ovat häntäpäässä, kun tarkastellaan luonnonvarojen käyttöä tai kasvihuonekaasupäästöjä asukasta kohden (ks. esim. Sustainable Development Report 2019). Näin resurssi-intensiivisen hyvinvointimallin ulottaminen kaikille maailman ihmisille on planetaaristen rajojen puitteissa mahdotonta.

Jännitettä inhimillisen hyvinvoinnin kasvattamisen ja ympäristön kuormittamisen välillä ei voi sivuuttaa, sillä ekologinen kestävyys on inhimillisen kehityksen ehto ja edellytys. Työ hyvinvointitalouden edistämiseksi alueellisesti on turhaa, jos ilmastonmuutos tai ekosysteemien romahdus muuttaa valtaosan maapallosta elinkelvottomaksi. Ympäristökestävyyden suhdetta sosiaaliseen ja taloudelliseen havainnollistaa esimerkiksi niin kutsuttu kestävän kehityksen ”hääkakkumalli” (Stockholm Resilience Centre 2016), jossa nimenomaan ekologista kestävyyttä koskevat tavoitteet muodostavat kestävän kehityksen perustan. Samaan tapaan Kate Raworthin donitsitalous -mallissa planetaariset rajat määrittävät reunaehdot, joiden puitteissa tavoitella sosiaalista hyvinvointia (Raworth 2017).

Lisäksi on hyvä huomata, että ympäristö- ja luonnonvarakysymykset ovat myös oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Rajallisella maapallolla vauraimpien hyvinvoinnin mahdollistava ylikulutus on käytännössä köyhimmiltä pois. Luonnonvarojen hyödyntämisen ja ympäristöhaittojen jakautumisen epätasaisuus ovat yksi kasvavan eriarvoisuuden ulottuvuus ja erottamattomasti kytkeytynyt taloudelliseen ja sosiaaliseen epätasa-arvoon. Tämän eriarvoisuuden tunnistaminen ja siihen puuttuminen tuleekin nostaa tiiviimmin hyvinvointitalousajattelun ytimeen.

Globaalia näkökulmaa ei voi ohittaa

Keskinäisriippuvaisessa maailmassa ja globaalissa taloudessa hyvinvointitaloudetta on rakennettava globaalilla tasolla. Kun suurimpia uhkia hyvinvoinnille ovat esimerkiksi pandemiat sekä niiden synnyttämät talouskriisit tai ilmastomuutos ja muut ympäristöongelmat, on selvää, että hyvinvointitalous ei voi olla vain kansallisen tai alueellisen tason tavoite. Globaali hyvinvointitalous on toki kunnianhimoinen ja kenties idealistinenkin päämäärä, mutta kuten tekstin alussa totesin, hyvinvointitalous on kiinnostava ja hyödyllinen käsite juuri sisäänrakennetun visionäärisyytensä vuoksi.

Kehitysjärjestöjen näkökulmasta hyvinvointitalouden vision ytimessä on eriarvoisuuden vähentäminen sekä nykyitä reilummat globaalin talouden pelisäännöt.  Hyvinvointitaloutta ei voi rakentaa globaalin eriarvoisuuden tai luonnonvarojen ylikulutuksen perustalle, vaan meidän on pyrittävä aktiivisesti tunnistamaan ja purkamaan niitä rakenteita, jotka nykyisessä talousjärjestelmässä ylläpitävät ja lisäävät eriarvoisuutta sekä kiihdyttävät ympäristön tuhoutumista.

Lähteet


Tämä artikkeli on julkaisusta Hyvinvointitaloudessa eteenpäin, 1/2021.
©SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry